Blogi päivittyy jatkossa Lilyn puolella, uusi koti löytyy täältä.
Terveisin,
Katri
Agatha Christie - Roger Ackroydin murha
WSOY 2018 (alkuperäisteos 1926)
★★★★★
Kumma kyllä, en ole juurikaan lukenut muita Agatha Christien tuotoksia, kuin aikoja sitten kirjan Eikä yksikään pelastunut (1939), joka kulki vielä tuolloin eri nimellä. Nappasin mukaani viime vuoden puolella Christien ensimmäisen kirjan, Stylesin tapauksen (1921), jonka päähenkilönä esiintyy myös ensimmäistä kertaa legendaarinen belgialainen salapoliisi, Hercule Poirot. Kirja oli niin äärettömän taitavasti kirjoitettu, että päätin ottaa tavoitteeksi (lukuisan muun lukutavoitteen rinnalla) lukea kaikki Poirotit, joita onnekseni on kymmenittäin. Valitsin Stylesin tapauksen myös yhdeksi vuoden 2018 parhaista kirjoista.
Seuraavaksi ahmaisin Golfkentän murhan (1923) ja nyt tuli vuoroon Roger Ackroydin murha (1926), joka on Christien kuudes romaani. Poirotista ilmestyi tässä välissä myös novellikokoelma Poirotin varhaiset jutut (1924), mutta päätin aloittaa urakkani romaaneista. Roger Ackroydin murhan uusi painos sisältää mielenkiintoisen esipuheen, jonka mukaan kirja oli Christien uran läpimurtoteos ja Britannian rikoskirjalijoiden yhdistys on myös äänestänyt sen parhaaksi dekkariksi kautta aikojen.
Agatha Christie on mestari huiputtamaan lukijaansa antamalla suurimman osan johtolangoista lukijan käyttöön mutta kutomalla sellaisen salaisuuksien verkon, etten ole ainakaan itse päässyt lähellekään oikeaa ratkaisua. Kertojana kirjoissa toimii myös aina joku muu kuin Poirot itse ja tyypillisesti vanhan herran aivoitukset selviävät kokonaan vasta loppuratkaisuissa. Ensimmäisissä kahdessa romaanissa kertojana ja Poirotin aisaparina toimi kapteeni Hastings, joka kolmanteen romaanin mennessä on etsivän suruksi muuttanut Etelä-Amerikkaan.
Kertojana Roger Ackroydin murhassa toimiikin pienen englantilaisen kylän lääkäri, jonka naapuriin Poirot muuttaa viettämään eläkepäiviään. Noh, eivätpä ne eläkepäivät kovin rauhallisina ala, koska pian tämän jälkeen kylän varakas vaikuttajahahmo herra Ackroyd löytyy tikarilla murhattuna työhuoneensa nojatuolista. Asiaa alkaa luonnollisesti tutkia Poirot "pienien harmaiden aivosolujensa" avittamana ja epäiltyjen joukko alkaa rajautua henkilöihin, jotka olivat tuolloin kartanossa tai sen läheisyydessä.
Kertojana Roger Ackroydin murhassa toimiikin pienen englantilaisen kylän lääkäri, jonka naapuriin Poirot muuttaa viettämään eläkepäiviään. Noh, eivätpä ne eläkepäivät kovin rauhallisina ala, koska pian tämän jälkeen kylän varakas vaikuttajahahmo herra Ackroyd löytyy tikarilla murhattuna työhuoneensa nojatuolista. Asiaa alkaa luonnollisesti tutkia Poirot "pienien harmaiden aivosolujensa" avittamana ja epäiltyjen joukko alkaa rajautua henkilöihin, jotka olivat tuolloin kartanossa tai sen läheisyydessä.
Olin niin ällikällä lyöty siitä, miten lähes vuosisata sitten kirjoitettu Stylesin tapaus oli paras dekkari, mitä olin genrestä koskaan lukenut. Seuraava kirja ansaitsi nelisen tähteä, koska vaikka se oli todella hyvä, ei kuitenkaan yhtä koukuttava. Roger Ackroydin murha kohoaa Christien ensimmäisen kirjan tasolle loistavan juonenkuljetuksensa ansiosta, joka huipentuu mahtavaan loppuratkaisuun. Kirjan loppu on niin täydellisen yllättävä, että tosiaan, vaikken ole päässyt arvailluillani aiemminkaan lähelle murhien selvittämistä, tämä astui vielä uudelle tasolle. Taidankin nyt heittää kaikki uuden polven veriset ja ahdistavat dekkarit romukoppaan (voit lukea tämänkaltaisen kirjan arvostelun tästä) ja viettää aikaani enemmän Agatha Christien ja Alan Bradleyn tyylisten salapoliisiromaanien parissa.
Vaikka salapoliisiromaaneissa luonnollisesti aina etsitään rikoksentekijää, tässä kirjassa etsitään myös erityisesti yhtä henkilöhahmoa, joka on murhan jälkeen kadonnut kuin tuhka tuuleen. Tämän vuoksi katson sen sopivan Helmet-lukuhaasteeni kohtaan 2. Kirjassa etsitään kadonnutta ihmistä tai esinettä.
Vaikka salapoliisiromaaneissa luonnollisesti aina etsitään rikoksentekijää, tässä kirjassa etsitään myös erityisesti yhtä henkilöhahmoa, joka on murhan jälkeen kadonnut kuin tuhka tuuleen. Tämän vuoksi katson sen sopivan Helmet-lukuhaasteeni kohtaan 2. Kirjassa etsitään kadonnutta ihmistä tai esinettä.
Leffa-arvostelu: The Favourite (2018)
★★★☆☆
The Favourite kertoo vuosina 1702-05 Iso-Britanniaa hallinneesta kuningatar Annasta (Olivia Colman) ja hänen suosiostaan kilpailevasta kahdesta ystättärestä, Marlborough'n herttuattaresta Sarah Churchillista (Rachel Weisz) ja tämän serkusta Abigail Hillistä (Emma Stone). Leffan jälkeen oli pakko selvittää, pitääkö sen juoni paikkansa ja kyllä ainakin osittain, sillä Sarah Churchill todella toimi kuningattaren parhaana ystävänä ja myös poliittisena neuvonantajanaan.
Elokuva esittää kuningatar Annan epävakaana ja toisten mielipiteille alttiina hallitsijana ja hän ottaa vuorotellen neuvoja vastaan kummaltakin ystävättäreltään, koskivat ne sitten sotapolitiikkaa tai vähemmän merkityksellisiä asioita. Oikeastaan Annaa ei tunnu paljon valtion asiat kiinnostavan vaan hän mieluummin leikkisi lemmikaniensa kanssa tai lepäilisi huoneessaan muiden hoitaessa poliittisen juonittelun. Annaa riivaa myös heikko terveys ja surullinen historia, hän kertoo elokuvassa menettäneensä lähes kaksikymmentä lasta, joko keskenmenoina tai heti syntymän jälkeen. Tarkistin tämänkin asian elokuvan jälkeen ja se piti myös paikkansa.
Aivan ilmiselvästi parasta elokuvassa oli naispäähenkilöiden esittäminen muulla tavalla kuin mihin olemme useimmiten tottuneet (useimmiten siksi, että naisten roolihahmot alkavat onneksi pikkuhiljaa monipuolistua). Sarah Churchill ja Abigail Hill oli kirjoitettu älykkäiksi ja häikäilemättömiksi, seksuaalisesti aktiivisiksi ja itsevarmoiksi eli siis sellaisiksi, joiden näyttelijöinä olemme useimmiten tottuneet näkemään miehen. Erityisen ilahduttavaa tämä oli siksi, että elokuva sijoittuu 1700-luvun alkuun ja kompleksiset päähenkilöt loivat ajalle tyyypillisen konservatiivisuuden kanssa mielenkiintoisen ristiriidan.
On sitten Oscareista mitä mieltä tahansa, esimerkiksi itse en mitenkään arvota katsomiani elokuvia palkintojen perusteella, Colman näyttelee fantastisesti hyvin epävakaata kuningatarta ja vaikken muita Oscar-kilpaehdokkaita ole nähnykään, hän on varmasti pystinsä ansainnut. Ihastuin Colmanin näyttelemiseen jo rikossarjassa Broadchurch (2013-2017), joka on muuten parhaita brittiläisiä sarjoja, joita olen nähnyt. Eli vahva suositus myös sille! Myös muiden päähenkilöiden, Emma Stonen ja Rachel Weiszin roolisuoritukset olivat erittäin hyviä ja uskottavia. Elokuvan ohjaus oli myös upeaa ja vaikken ohjaamisesta kovin paljoa ymmärräkään, olivat esimerkiksi pitkät, henkilöitä linnan käytävillä seuraavat kohtaukset hienosti toteutettu.
Elokuva yllätti siinä mielessä negatiivisesti, että naisten välisten suhteiden kuvaukset olivat trailerissa tuotu esiin elokuvan humoristisempaa puolta esiintuoden, kun taas itse elokuvan tunnelma oli paikoitellen aika ahdistava. Kireää tunnelmaa luotiin muun muassa piinaavalla viulumusiikilla ja jatkuvalla väkivallan uhalla. Herkkänä katsojana jatkuva uhkailu ja välillä jopa raakuus ei ollut minun heiniäni, joten arvostelu tipahti kolmeen tähteen.
Alan Bradley - Nokisen tomumajan arvoitus
As Chimney Sweepers Come to Dust
Bazar 2017 (alkuteos 2015)
★★★☆☆
Huom! Sisältää paljastuksia sarjan edellisistä osista.
"Kuten jo sanoin, olin omillani ja todisteiden haaliminen oli ja olisi jatkossakin kuin lattialle levinneiden pippureiden keräämistä."
Nokisen tomumajan arvoitus on seitsemäs osa Flavia de Lucen seikkailuja, edellisten kahden osan arvostelut voit lukea täältä ja täältä. Ehkä on jo tylsää lukea saman kirjasarjan arvosteluja, mutta muistakaan kuin lukemistani kirjoista en voi kirjoittaa, joten tässä sitä mennään taas!
Edellisen kirjan lopussa Flavia sai kuulla, että hänen isänsä ja tätinsä ovat päättäneet lähettää hänet Kanadaan Miss Bodycoten tyttökouluun. Se, että samaa koulua on käynyt myös Flavian edesmennyt äiti Harriet, ei saa häntä innostumaan maisemanvaihdoksesta vaan hän kokee tulleensa karkotetuksi ja väärinkohdelluksi. Flavian ei tarvi kovin kauaa pyöritellä peukaloitaan Bodycotessa, koska heti hänen ensimmäisenä iltana hänen makuuhuoneensa takasta tipahtaa muumioitunut ruumis, jonka arvoitusta salapoliisimme lähtee tietenkin selvittämään. Matkan varrella Flavia osallistuu ensimmäistä kertaa elämässään oppitunneille ja saa kuulla lisää Peltokanalinnuista eli jonkinlaisesta maailmansotien aikaisesta salaseurasta, johon osa Flavian sukulaisista ja nyt myös hänet itse, on liitetty.
Luulin olevani kirjasarjan suhteen jo lähes kyvytön arvostelemaan sitä objektiivisesti, koska kuten kirjoitin aiemmin, luovuin kriittisestä suhtautumisestani erikoiseen sankarittareen ja hänen seikkailuihinsa jo alkumetreillä ja tämän jälkeen olenkin vain nauttinut niistä. En kuitenkaan rakastanut Nokisen tomumajan arvoitusta samalla tavalla kuin aiempia ja arvostelenkin sen vain kolmen tähden arvoiseksi suoritukseksi. Eniten minua häiritsi, että tosiaan, Flavia törmää heti ensimmäisenä iltanaan ruumiseen, jonka mysteerin selvittäminen toimii kirjan pääjuonena. Toki aiemmissakin sarjan osissa juoni on pyörinyt tarinan alussa tapahtuneen murhan tai ruumin löytämisen ympärillä, mutta nyt se oli erityisen silmiinpistävää, koska tämä tapahtui Flavialle ennestään vieraassa ympäristössä. Muissa kirjoissa olen aina ajatellut, että hänen elämässään on ns. tavallisempia vaiheita murhamysteerien selvittämisen ympärillä ja kirjat ovat ikäänkuin Flavian muistiinpanoja niiden ratkaisusta.
Kirjassa tuodaan esiin sivujuonena myös koulusta kadonneiden tyttöjen arvoitus, jossa olisi mielestäni ollut aineksia pääjuoneksi. Toivoisin, että Bradley ottaisi repertuaariinsa myös muita mysteerejä, kuin tämän tavalliseksi muotoutuneen tarinan, jossa jokainen kirja alkaa murhasta, joka lisää Flavian elämän epäuskottavuutta.
Toivoin, että Nokisen tomumajan arvoitus olisi kertonut lisää Peltokanalinnuista, koska tämä mielenkiintoinen juonikuvio alkoi kehkeytymään edellisessä osassa ja ymmärsin yhdeksi syyksi Flavian lähettämiselle toiselle mantereelle olevan juuri se, että hän kulkisi äitinsä jalanjäljissä. Bradley tekee kuitenkin erikoisen ratkaisun kertomalla lukijalle Flavian äänellä, että "hänelle kerrotut asiat ovat niin salaisia, ettei voi kertoa niistä enempää". Mitä ihmettä? Tämä lukijan pimentoon jättäminen ei saanut ainakaan minua puolelleen.
Myös seuraavat kaksi osaa on jo suomennettu ja toivon kovasti taas tuttua imua sarjaan! Nokisen tomumajan arvoitus muuten sopii Helmet-lukuhaasteessani kohtaan 36. Kirjassa ollaan yksin.
Lian Hearn - Satakielilattia
Across the Nightingale Floor
Otava 2003 (alkuteos 2002)
★★☆☆☆
Kirjailija Gillian Rubinsteinin Lian Hearn-salanimellä kirjoittama Satakielilattia on ensimmäinen osa trilogiassa Otorin klaanin tarina. Kirja on ollut jo pidemmän aikaa lukulistallani ja sattumalta löysin sen kirjaston poistohyllystä. Rubinstein kertoo alkupuheessa kirjasarjan sijoittuvan kuvitteelliseen, feodaaliaikaa elävään valtakuntaan, joka on saanut inspiraationsa japanilaisista tavoista ja perinteistä. Sarjan tapahtumapaikkana on siis kuvitteellinen Kolmas valtakunta ja kirjan alusta löytyy kyseisen maailman kartta.
Nuoren Takeon palatessa seikkailultaan metsästä hän huomaa, että Kolmatta valtakuntaa hallitseva pahamaineinen Tohanin klaani on polttanut hänen kotikylänsä maan tasalle ja koko hänen perheensä on kuollut. Takeon pelastaa ylimys Shigeru Otori, joka ottaa hänet ottolapsekseen. Shigerun suojissa Takeo saa kuulla lisää Kolmen valtakunnan historiasta sekä Tohanin klaanin julmuuksista erityisesti kätkettyjä kohtaan, joihin myös Takeon perhe kuului. Shigerulla on omat kaunansa klaania kohtaan ja Takeon vannottua uskollisuutta ottoisälleen he alkavat suunnitella klaanin julman johtajan surmaa. Apuna mahdottomalta tuntuvassa tehtävässä ovat Takeon vastaheränneet ylivoimaiset fyysiset ja maagiset kyvyt.
Olin aluksi innoissani, koska en ollut aiemmin lukenut Japanista inspiroitunutta fantasiaa ja tarina lähtikin mukavasti liikkeelle. Kuten mainittua, kirjailija ammentaa todellisesta keskiaikaisesta japanilaisesta kulttuurista ja historiasta teeseremonioineen, temppeleineen ja samuraineen. Luin myös, että kirjassa esiintyvä uskonnollisen ryhmittymän, kätkettyjen kohtalo viittaa myös todellisiin tapahtumiin eli kristittyjen vainoon keskiajan Japanissa. Myös itse satakielilattioiden olemassaolo oli minulle uutta, suosittelen tsekkaamaan vaikkapa Youtubesta miltä sellainen kuulostaa!
Kulttuurihistoriasta inspiroituneet kuvaukset ovatkin kirjan parasta antia, koska muuten juoni jää yllättävän köykäiseksi. Erityisen ohuiksi jäävät päähenkilöt Takeo ja Kaede ja heidän rakkaustarinansa (jos toisaalta olet ikävystyttävien, fantasiamaailmassa tapahtuvien romanssien ystävä, löydät lisää luettavaa esimerkiksi tästä). Hämmentävää kyllä, myös itse satakielilattian ylitys kirjan pääjuonena tuntui unohtuvan lähes täysin jonnekin muun ninjatoiminnan ja romanttisten haihattelujen joukkoon.
Kirjan toinen pääjuoni satakielilattian takana piileskelevän hirmuhallitsijan tappamisen ohella on siis sankarimme Takeon ja poliittisena pelinappulana toiseen klaaniin lapsena annetun Kaeden rakkaustarina. Minulla ei sinänsä ole mitään romanttisia juonenkäänteitä vastaan jos ne on kirjoitettu jokseenkin uskottavasti mutta Satakielilattian teiniromanssi oli valitettavasti kaikkea muuta. Tätä kuvaa hyvin nuoren parin ensimmäinen kohtaaminen, jolloin Kaeden ja Takeon rakkaus leimahtaa ensin Kaeden puolelta hänen nähdessään Takeo vilaukselta ja hetkea myöhemmin Takeo ihastuu päätä pahkaa Kaedeen myöskin puhumatta hänelle halaistua sanaa. Itseasiassa rakastavaiset taitavat puhua kirjassa toisilleen alle kymmenen lausetta, joista suurin osa on luokkaa "tapan itseni, jos en saa olla kanssasi". Satakielilattia oli siis vähän kuin huono fantasiaversio Romeosta ja Juliasta.
Sekä Takeo että Kaede jäivät muutenkin pinnalliksiksi hahmoiksi. Takeo on kirjan alussa jonkinlainen ottoisänsä pelastama tabula rasa, jonka päälle liimataan vähän ninjamaisia vivahteita ja kostonhimoa kamalanilkeää Tohanin klaanin johtajaa kohtaan. Kaedesta en saanut taas minkäänlaista otetta, häneen liittyvät kuvaukset käsittelivät joko katkeruutta siitä, että hänet oli erotettu perheestään pienenä tai hänen palaavaa rakkautta Takeota kohtaan. Kirjassa ei selitetty myöskään millään tavalla sitä, miksi ihmeessä Takeon maagiset kyvyt heräsivät eloon vasta sitten, kun hän karkasi Shigerun avulla kotikylästään ja sai kuulla lisää taustastaan. Luulisi, että esimerkiksi kyvyn muuttua näkymättömäksi olisi huomannut aiemminkin...
Totean siis, että Otorin klaanin tarina ei todellakaan mene jatkoon ja älkääkä vain uskoko kirjan takakannessa olevaa tekstiä "kaikki ainekset suureksi fantasiailmiöksi". Sainpahan kuitenkin taas täytettyä yhden kohdan Helmet-lukuhaasteesta, kohta 25. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin.
Sarah Lark - Valkoisen pilven maa
Im Land der weißen Wolke
Bazar Kustannus 2015 (alkuteos 2007)
★★★☆☆
★★★☆☆
Nappasin kirjastosta Sarah Larkin kirjan Valkoisen pilven maa taas kerran kauniin kansikuvan perusteella. Innostuin myös kirjan sijoittumisesta Uuteen-Seelantiin, koska en ole kyseisestä maasta vielä lukenut yhtäkään kirjaa, kummallista kyllä. Kirjan sivumäärä, lähes 900 sivua, tosin vähän huippasi, koska kyllästyn helposti.
Kirjan alkuasetelmassa päähenkilöt Helen ja Gwyn elävät tahoillaan kotimaassaan Iso-Britanniassa vielä tietämättöminä siitä, että heidän koko elämänsä tulee muuttumaan toisella puolella maailmaa solmittavien avioliittojen johdosta. Helen toimii hemmoteltujen aatelispoikien kotiopettajattarena, kun kuulee, että Uuteen-Seelantiin muuttaneille siirtolaismiehille etsitään vaimoja. Hän saa lähettämäänsä kirjeeseen romanttisen vastauksen ja uskaltautuu astumaan Uuteen-Seelantiin purjehtivaan laivaan. Siellä hän tapaa aatelisen perheen tyttären Gwynin, jonka isä on menettänyt uhkapelissä uusseelantilaisen lammastilallisen pojalle.
Toisin kuin Helen, Gwyn ei ole koskaan perheensä painostuksesta huolimatta haaveillut avioliitosta pätkän vertaa vaan hän haluaisi keskittyä maatilan hoitamiseen, lampaiden paimentamiseen ja rakkaisiin eläimiinsä. Muutto Uuteen-Seelantiin tarjoaa kuitenkin Gwynille ainutlaatuisen mahdollisuuden paeta tulevaa aatelisrouvan puuduttavaa elämää kotimaassaan ja hän lähtee matkaan innoissaan. Pelkkä seikkailunhaluhan ei olisi kyseisenä aikakautena hienolle naiselle sopiva syy matkustamiseen ja myös Helen joutuu tahollaan korostamaan, että lähtee matkalle vain aviomies mielessään.
Perillä Heleniä ja Gwyniä toki odottaa avioliitto kuten etukäteen on sovittu, mutta heidän kauhistuksekseen aviomiehet osoittautuvat aivan erilaisiksi, kuin mitä he ovat odottaneet. Naiset yrittävät selviytyä uuden elämän tuomista koettelemuksista miten kuten pystyvät ja tukeutumalla ystävyyteensä.
Helen ja Gwyn ovat eri yhteiskuntaluokista mutta heidän kohtaloitaan yhdistää se, ettei 1800-luvun lopussa naisille ollut juuri muita tulevaisuudenvaihtoehtoja kuin avioliitto ja äitiys. Kirjassa käsitellään päähenkilöidensä tarinoiden välityksellä naisen asemaa ja sukupuolen välistä syvää epätasa-arvoa, jolloin naiset olivat aina miehen, ensin isän ja sitten aviomiehen, holhouksen alla ja joutuivat alistumaan tiukkoihin käyttäytymisnormeihin. Pidin kirjaa ensimmäiset muutama sata sivua luettuani jokseenkin harmittomana ja kepeänä mutta juoneen tuli myös tummempia sävyjä. Ihan herkimmille romantiikannälkäisille lukijoille kirja ei siten ole paras valinta.
Hevos- ja koirarakkaana ihmisenä pidin siitä, miten eläimiä nostettiin eräänlaisina sivuhenkilöinä tarinaan. Vaikka kirjassa oli myös romantiikkaa, se oli erityisesti kuvaus ystävyydestä ja naisten (heikosta) asemasta muutama vuosisata sitten. Valkoisen pilven maa ei muuttanut maailmaani enkä välttämättä vuosien kuluttua muista sen sisällöstä kovin paljoa. Se oli kuitenkin ihan viihdyttävä ja jos ei pituutensa vuoksi sovi ihan välipalakirjaksi, ainakin kaveriksi kesälomalla riippumattoon.
Kirjan pituuden kanssa kävi kuten odotinkin eli intoni vähän sammahti sen puolessa välissä, jossakin niillä paikkeilla kun Helenin ja Gwynin lisäksi tarinaan ilmestyi uusia minäkertojia, jotka vielä teoksen alussa olivat olleet lapsia tai eivät edes vielä syntyneet. Kirja olisi voitu mielestäni pätkäistä tästä kohtaa kahtia. Sarjan seuraava osa, Maorien laulu, kertoo näemmä Helenin ja Gwynin lastenlapsista ja pysyttelee samoissa tiiliskivimäisissä sivumäärissä. Ihan heti en koe pakottavaa tarvetta jatkaa sarjan parissa mutta varmasti senkin aika vielä tulee!
Valkoisen pilven maa sopii Helmet-haasteessani kohtaan 11. Kirja käsittelee naisen asemaa yhteiskunnassa.
Laura Save - Paljain jaloin
"En olisi koskaan uskonut, että kohdalleni osuu tällaista. Vaikka olen aina pelännyt sairastuvani syöpään, en kuitenkaan jotenkin tosissani ajatellut, että sellainen on mahdollista. Syöpähän on se, josta luetaan kirjoista. Siihen sairastuu joku urhea sankaritar, joka taistelee loppuun saakka ja paranee, kun läheiset jo luulevat että toivo on menetetty".
Laura Save oli pienen pojan äiti, vaimo ja lääketieteen opiskelija. Saven elämä muuttui kertarysäyksellä hänen saadessaan kuulla, että hänen polvestaan on löydetty osteosarkoomaa eli luusyöpää. Kirjan kansilehdestä käy ilmi, että Save menehtyi sairauteen vuonna 2012 ja kirja julkaistiin postuumisti. Romaani koostuu Saven muistiinpanoista ja päiväkirjamerkinnöistä ja jakaantuu kolmeen osaan, joista ensimmäinen alkaa diagnoosin saamisesta, toinen osa jalan amputaatiosta. Kolmas osa taas käsittelee hoitojen jatkumista ja Saven valmistautumista vääjäämättömään.
Sairaus tuo mukanaan kaikenläpäisevää pelkoa ja ahdistusta, mutta niiden välissä pilkistää myös silloin tällöin toivoa ja arjen pieniä ilonhetkiä. Save kuvaa tarkasti sitä, miten vakava sairaus muuttaa läheissuhteita ja omaa identiteettiä sekä miten suuri merkitys on läheisten ihmisten ja asiantuntevien ammattilaisten antamalla tuella. Ehkä Saven opiskelualasta johtuen Paljain jaloin sisältää myös tarkkaa syöpähoitojen lääketieteellistä kuvausta suurine lääkemäärineen, sytostaatteineen ja leikkauksineen.
Kirjan luonteesta johtuen, en katso mielekkääksi arvostella sitä millään asteikolla, koska jokaisen päiväkirja ja omien kokemusten kirjaus on sinänsä täydellistä. En ole koskaan aiemmin kokenut samanlaista intiimiyden tunnetta, kuin lukiessani Saveen kirjaa. Paljain jaloin on kirjoitettu niin avoimesti ja rehellisesti, että tuntui, kuin olisin lukenut läheisen ihmisen minulle luettavaksi annettua päiväkirjaa ja muistutin itseäni jatkuvasti siitä, että Save on halunnut jakaa tarinansa meille kaikille. Olen kiitollinen siitä, että sain kulkea hänen matkassaan tämän hirvittävän surullisen ja epäreilun tien.
Suosittelen kirjaa erityisesti niille, joiden läheinen on sairastunut syöpään sekä ammattilaisille, jotka kohtavaat työssään vakavasti sairastuneita ihmisiä. Muille Saven tarina on tärkeä muistutus siitä, miten nopeasti kaikki voi muuttua ja mitkä asiat elämässä todella ovat merkityksellisiä.
Miksi luen harvoin uutuuskirjoja ja miksi keväällä 2019 ehkä pitäisi
Kuten varmasti arvosteluistani huomaakin, en pyri mitenkään erityisesti lukemaan uutuuskirjoja. Suurin syy tähän on oikeastaan se, että to read-listani on noin 100 kirjan luokkaa ja pyrin lyhentämään sitä aina vanhimmasta päästä. Täten uutukaiset tulevat lukuun vasta pitkän ajan kuluttua, usein muutaman vuoden. En näe tätä sinänsä ongelmana, koska ajattelen, että olisi vähän tylsää jos kaikki bloggaajat lukisivat ja arvostelisivat samoja kirjoja samaan aikaan ja toisekseen en edes lue vain bloginkirjoittamista varten, vaan rakkaudesta kirjoihin. Lisäksi syynä vanhempien kirjojen suosimiseen on niiden lyhyemmät lainausjonot, on helpompi napata mukaansa hyllyssä oleva kirja, kuin odottaa viikkoja tai jopa kuukausia jotakin uutuuskirjaa. Olen esimerkiksi Mia Kankimäen Yönaiset-kirjan lainausjonossa tällä hetkellä sijalla 880/ 2155, vaikka olen jonottanut jo yli kuukauden...
"Epäonnistunut runoilija ryhtyy kavaltamaan rahaa. Thaimaaseen matkustanut amerikkalainen päätyy henkiselle matkalle eeppisen vatsataudin seurauksena. Muusikonurasta haaveileva opettaja hankkii velkarahalla kalliin klavikordin, jota ei perhe-elämän velvoitteiltaan ikinä ehdi soittaa. Hauskat ja tarkkanäköiset kertomukset kuvaavat ihmisiä niin pienten kuin suurempienkin kriisien keskellä."
Kävin katsomassa Kutsu minua nimelläsi (Call Me By Your Name) leffassa ja se oli parhaimpia elokuvia, mitä olin hetkeen nähnyt. En tiennyt tuolloin, että elokuva on tehty André Acimanin romaanista, kunnes nyt bongasin sen Tammen uutuusluettelosta. Kirja kertoo intohimoisesta ensirakkaudesta ja riipivästä sydänsurusta uskomattoman kauniissa kesäisessä Italiassa. Elokuva jätti niin syvän jäljen, että vaikka tiedän jo kirjan juonen, odotan silti innolla sen lukemista. Sinälläänhän kirja ei ole uutuus, koska alkuperäisteos on kirjoitettu jo 2007, mutta nyt se ilmestyy Tammen kustantamana suomeksi.
"17-vuotias Elio on tottunut siihen, että hänen perheensä tarjoaa joka kesä vuokrahuoneen jatko-opiskelijalle. Kesällä 1987 italialaiseen huvilaan saapuu amerikkalainen Oliver, ja Elion maailma järkkyy. Filosofianopiskelija Oliver on älykäs, rento ja hurmaava siinä missä vielä teini-ikäinen Elio on ujo ja sisäänpäin kääntynyt. André Aciman kuvaa mestarillisesti ensirakkauden syntyä, sitä miten Oliver alkaa hallita Elion jokaista liikettä ja ajatusta, miten Elio tekee kaikkensa uskaltaakseen lähestyä rakkautensa kohdetta - ja miten vaikeasti tulkittava jo aikuinen Oliver on. Elion ja Oliverin intohimo palaa hetken kirkkaana ja Italian aurinko on ikuinen, mutta täydellinen kesä on lyhyt."
En oikeastaan koskaan lue chick litiä tai puhdasta romanttista kirjallisuutta (siis sellaisia kirjoja, joiden juoni keskittyy yksinomaan romanssiin), koska pidän niitä ennalta-arvattavuudessaan tylsähköinä. Pysähdyin kuitenkin Gummeruksen katalogissa Niina Meron Englantilaisen romanssin kohdalle, koska kirjan kuvaus Bridget Jonesin mustiin pukeutuvana ystävättärenä sai mielenkiintoni heräämään. Lisäksi olen heikkona kirjoihin, jotka sijoittuvat englantilaisiin kartanoihin ja niiden salaisuuksiin...
"Englantilaisia romantikkoja rakastava Nora saa siskoltaan kutsun häihin Oxfordiin. Höttöisiä häähaaveita karsastava Nora suostuu vastahakoisesti kutsuun, mutta perillä sulhasperheen kartanon goottilainen viehätys ja vehreät puutarhat sekä yliopistokaupungin vanhoilta kirjoilta tuoksuva tunnelma pyyhkäisevät hänet jaloiltaan. Idylli kuitenkin rakoilee, kun uteliaalle Noralle selviää, että aatelissuvun vanhempi poika on kadonnut jäljettömiin vuosia sitten. Kaiken lisäksi Noran viisasteleva sydän muljahtelee vastusteluista huolimatta englantilaisille herrasmiehille ja verhotuille salaisuuksille. Brittiläinen kohteliaisuus kätkeekin taakseen totuuksia, joiden seuraukset voivat olla kohtalokkaat. "
Kuitenkin, päätin tsekata ensimmäistä kertaa kustantamojen tämän vuoden kevään uutuuslistat ja bongasin sieltä mielenkiintoisia uutuuksia! Jos ei muuta, niin nämä pääsevät ainakin listalle ja siten luettavaksi muutaman vuoden kuluttua, hah. Sattumalta päädyin valitsemaan kolmelta suurimmalta kustantamolta yhden uutukaisen.
Jeffrey Eugenidesin Pulitzer-palkittu Middlesex (2002) on yksi kaikkien aikojen lempikirjoistani. Middlesex on sukusaaga, joka liikkuu monessa eri aikatasossa, päähenkilönään transsukupuolinen Cal. Olen lukenut myös kirjalijan ensimmäisen teoksen Virgin Suicides (1993) ja muistaakseni katsonut myös elokuvaversion. Nyt Otavalta ilmestyy suomeksi kirjailijan uutuus Oikukkaat Puutarhat (Fresh Complaint). Bonuksena kirjan kaunis kansi!
"Epäonnistunut runoilija ryhtyy kavaltamaan rahaa. Thaimaaseen matkustanut amerikkalainen päätyy henkiselle matkalle eeppisen vatsataudin seurauksena. Muusikonurasta haaveileva opettaja hankkii velkarahalla kalliin klavikordin, jota ei perhe-elämän velvoitteiltaan ikinä ehdi soittaa. Hauskat ja tarkkanäköiset kertomukset kuvaavat ihmisiä niin pienten kuin suurempienkin kriisien keskellä."
"17-vuotias Elio on tottunut siihen, että hänen perheensä tarjoaa joka kesä vuokrahuoneen jatko-opiskelijalle. Kesällä 1987 italialaiseen huvilaan saapuu amerikkalainen Oliver, ja Elion maailma järkkyy. Filosofianopiskelija Oliver on älykäs, rento ja hurmaava siinä missä vielä teini-ikäinen Elio on ujo ja sisäänpäin kääntynyt. André Aciman kuvaa mestarillisesti ensirakkauden syntyä, sitä miten Oliver alkaa hallita Elion jokaista liikettä ja ajatusta, miten Elio tekee kaikkensa uskaltaakseen lähestyä rakkautensa kohdetta - ja miten vaikeasti tulkittava jo aikuinen Oliver on. Elion ja Oliverin intohimo palaa hetken kirkkaana ja Italian aurinko on ikuinen, mutta täydellinen kesä on lyhyt."
"Englantilaisia romantikkoja rakastava Nora saa siskoltaan kutsun häihin Oxfordiin. Höttöisiä häähaaveita karsastava Nora suostuu vastahakoisesti kutsuun, mutta perillä sulhasperheen kartanon goottilainen viehätys ja vehreät puutarhat sekä yliopistokaupungin vanhoilta kirjoilta tuoksuva tunnelma pyyhkäisevät hänet jaloiltaan. Idylli kuitenkin rakoilee, kun uteliaalle Noralle selviää, että aatelissuvun vanhempi poika on kadonnut jäljettömiin vuosia sitten. Kaiken lisäksi Noran viisasteleva sydän muljahtelee vastusteluista huolimatta englantilaisille herrasmiehille ja verhotuille salaisuuksille. Brittiläinen kohteliaisuus kätkeekin taakseen totuuksia, joiden seuraukset voivat olla kohtalokkaat. "
Koko Hubara - Ruskeat Tytöt
Like Kustannus 2017
★★★★★
★★★★★
"Minä en haluaisi tehdä mitään muuta kuin lukea kirjoja, jotka kertovat minusta. Haluaisin vain ja ainoastaan löytää jotakin, mihin tarrata kiinni ollakseni olemassa. Jotakin, mikä läikähtää kun siihen koskee."
"Rodullistamisella tarkoitetaan sitä, että vaikka jo moneen kertaan on tieteellisesti todistettu, ettei biologisia rotuja ole olemassa ja kaikki ihmiset ovat ihonväristään huolimatta aivan samanlaisia, on silti monenlaisia sosiaalisia rakennelmia ja prosesseja, joissa meidännäköisemme ihmiset tulevat yhä edelleen kohdelluksi/ulossuljetuksi ja nähdyksi/häivytetyksi historiallisten, kolonialististen, imperialististen, kapitalististen rotumääritelmien mukaisesti tietyin, väkivaltaisin tavoin".
Kirja on kokoelma tunne-esseitä, jotka yhdistävät faktan ja kaunokirjallisen ilmaisun elettyyn elämään. Kirjan esseiden läpileikkaavina teemoina ovat muun muassa identiteetti, toiseus, sukupuoli ja myös kauneus, joita Hubara tarkastelee pitkälti omien elämänkokemuksiensa kautta. Hubara kirjoittaa paljon samastumisesta ja erityisesti siitä, minkälaista on kasvaa aikuiseksi niin, ettei yhteiskunnassa tai kulttuurissa ole tarjolla samastuttavia kohteita, toisia Ruskeita Tyttöjä sekä siitä, mitä on tulla kohdelluksi jatkuvasti erilaisena ja toisena, ei ikinä normina. Välillä avoimen vihamielisesti, välillä eksotisoinnin ja seksualisoinnin kautta. Ruskeiksi Tytöiksi Hubara määrittelee kaikki ei-valkoiset, jotka nähdään etnisinä, eksoottisina ja erilaisina muuhun väestöön verrattuna.
Ruskeat Tytöt ei ollut helppo kirja, eikä sen kuulukaan olla. Kirjaa ei ole kirjoitettu minulle ja oman etuoikeutetun asemani tarkastelu kirjaa lukiessa tuntuikin kivuliaalta mutta se on välttämätöntä. Se on välttämätöntä siksi, jotta pystymme tunnistamaan esimerkiksi ympärillämme olevat ja teoilla ja sanoilla ylläpidetyt rodullistamisen mekanismit tai sukupuolen ja seksuaalisen epätasa-arvon. Ne ja me, joilla on etuoikeutettu asema ja tämän vuoksi saatua valtaa, on myös vastuu avata silmänsä ja tunnustaa tämä. Kuten Hubara kirjoittaa, on kuitenkin muistettava ja tunnustettava, että ne ihmiset, jotka ovat erilaisuutensa vuoksi epätasa-arvoisessa asemassa, on jo ääni, eikä heidän päälleen ja ylitseen tule puhua. Hubara kirjoittaa tarkasti myös omista etuoikeuksistaan, esimerkiksi siitä, että on Suomen kansalainen ja puhuu sujuvaa suomea ja korostaa sitä, että kertoo oman tarinansa Ruskeana Tyttönä eikä universaalia totuutta kaikista rodullistetuista naisista.
Vaikka kirja ei ollut helppoa luettavaa, se oli tärkeä, koskettava, ainutlaatuinen ja aivan älyttömän taitavasti kirjoitettu. Luin kirjaa vähän kerrallaan siksi, että tarvitsin joka kappaleen jälkeen aikaa miettiä ja sisäistää. Hubara yhdistää taidokkaasti Ruskeana Tyttönä elettyä elämää muun muassa feministiseen teoriaan. Hän tuo ansiokkaasti ilmi myös sen, miten sanat ja termit pitävät yllä ja tuottavat alistavia rakenteita ja miten sanoja ja kieltä tulee ottaa haltuun.
Ruskeat tytöt on kirja, mitä toivon jokaisen ikään, sukupuoleen ja etniseen taustaan katsomatta lukevan. Erityisesti toivon, että sen saa käsiinsä mahdollisimman moni Ruskea Tyttö, joille Hubara kirjoittaa. Olen vahvasti sitä mieltä, että Ruskeat Tytöt on niin merkittävä teos ja ilmeisesti Suomessa vielä ainoita lajissaan, että pidän sitä myös hyvin yleissivistävänä teoksena.
Täten katson kirjan sopivan Helmet-lukuhaasteessa kohdan 10. Rodullistetun kirjailijan kirjoittama kirjan lisäksi kohtaan 8. Kirja, jonka lukeminen kuuluu mielestäsi yleissivistykseen.
Alan Bradley - Kuolleet linnut eivät laula
The Dead in Their Vaulted Arches
Bazar 2017 (alkuteos 2014)
★★★★☆
Alan Bradleyn Flavia de Luce-kirjasarjassa on ilmestynyt jo kymmenen kirjaa, joista on suomennettu kahdeksan. Nyt lukemani Kuolleet linnut eivät laula on niistä kuudes. Blogistani löytyy myös edellisen osan Loppusoinnun kaiku kalmistossa arvostelu, voit lukea sen täältä.
Kirjoitin viime arvostelussa miten pidin siitä, että Flavian suvun tarina alkoi kytkeytymään enemmän kirjan juoneen ja Kuolleet linnut eivät laula jatkaa edelleen de Lucen perheen salaisuuksien paljastamista. Viime kirja jäi mahtavaan koukkuun, joka siis oli se, että perheen kymmenen vuotta sitten Himalajalla kadonnut äiti oli löytynyt. Kuudes kirja alkaa tilanteesta, jossa Flavia perheineen on odottamassa juna-asemalla äitinsä paluuta takaisin Bishop's Laceyn kylään. Asemalla Flavia kohtaa kaksi henkilöä, jotka molemmat jättävät hänelle kryptisen, kummallisella tavalla lintuihin liittyvän viestin. Ensimmäinen Flavian tapaama henkilö on Iso-Britannian silloinen presidentti Winston Churchill ja toinen tuntemattomaksi jäänyt mies, joka viestin jättämisen jälkeen tyrkätään julmasti ohiajavan junan alle.
Aiemmat Flavian selvittämät murhamysteerit ovat liittyneet kylän henkilöihin mutta olleet enemmän tai vähemmän irrallisia tapahtumia hänen omasta elämästään. Kuten sanottua, Kuolleet linnut eivät laula paljastaa perheen salaisuuksia roppakaupalla ja samalla Flavia ottaa ison askeleen pois lapsuudesta (vaikkei nyt aiempienkaan murhien selvittäminen varsinaista normaalia lapsuutta ole ollut). Pidin kovasti tästä sarjan kehityssuunnasta ja henkilöhahmojen syventämisestä. Esimerkiksi Flavian persoonaan tulee aiemman näsäviisauden oheen enemmän ulottuvuuksia hänen pohtiessaan ristiriitaisia tunteitaan suhteessa kadonneeseen äitiinsä ja etäiseen isään. Paljastukset Flavian perheestä saavat myös ymmärtämään perheenjäsenten aiempaa käyttäytymistä ja toimintaa paremmin. Myös kirjan sävy on aiempia vakavampi. Ihastuin myös siihen, miten Bradley kytkee kirjan tapahtumat toiseen maailmaansotaan ja tuo näyttämölle ensimmäistä kertaa myös todellisen historiallisen henkilön, Churchillin. Bradley on tehnyt myös muun taustatyön ajan kapineista hienosti ja kuvaa mielenkiintoisesti esimerkiksi vanhojen filminauhojen kehittämistä ja sodanaikaisella lentokoneella ajelua.
Bradleyn kirjat ovat jostain syytä aina niin koukuttavia, että yllätyn joka kerta, kun murhaaja selviää ja kirja "yllättäen" loppuukin. Tästä kirjasta on todella vaikeaa kirjoittaa arvostelua niin, ettei paljastaisi sen yllätyksiä. En siis voi muuta kuin suositella koko sarjaa ja kehottaa myös yrittämään pääsemään yli mahdollisesta alkuhämmennyksestä ja pienestä ärsytyksestä nenäkästä Flaviaa kohtaan. Saatat nimittäin menettää sydämesi tälle myrkynkeittäjälle, niinkuin minullekin on käynyt.
Tällä kirjalla kuittaan Helmet-lukuhaasteesta, kohdan 45. Kirjan nimessä on kieltosana (tämä sopisi myös kohtaan 12. Kirja liittyy Isoon-Britanniaan mutta kirjavuoden ollessa vielä alussa, jätän tämän auki).
Leffa-arvostelu: Colette (2019)
★★★★☆
Rakkauteni tarinoihin tarkoittaa myös rakkautta elokuviin, joskaan en suhtaudu niihin yhtä intohimoisesti kuin kirjoihin. Olen ottanut vähän aika sitten tavoitteekseni katsoa elokuvia, joissa on vahva naispääosa ja / tai jotka kertovat merkittävistä historiallisista naisista. Kävin katsomassa viime syksynä Astrid Lindgrenistä kertovan Nuori Astrid (Unga Astrid) ja tämän jälkeen elokuvan Mitä meistä puhutaan (Hva vil folk si), joka kertoi kunniaväkivallasta, perustuen elokuvan ohjaajan omiin kokemuksiin. Vahva suositus kummallekin!
Mikä olisikaan parempi elokuvavinkki kirjablogiin, kuin sellainen, joka kertoo kirjailijasta! Tämän vuoden alussa ilmestynyt Colette kertoo Sidonie-Gabrielle Coletten tarinan. Colette oli 1800-1900-luvun vaihteessa elänyt ranskalainen kirjailija, joka alkoi kirjoittaa nuorena naisena ensin lapsuusmuistojaan aviomiehensä (näyttelijä Dominic West) kannustamana niin, että mies otti hänen tekemänsä kirjat omiin nimiinsä. Maalaistyttö Claudinesta kertovat kirjat yltivät huimaan suosioon ja pariskunnasta tuli Pariisin kuumin puheenaihe. Pitkään Colette kirjoitti ja mies keräsi kehut, kunnes Coletten saadessa lisää elämänkokemusta ja rohkeutta, hän vaati saada kirjansa omiin nimiinsä.
Colette uhmasi aikanaan moniakin tabuja sekä kirjailijana että elämässään muutoin, hänen kirjansa olivat aikakauteen nähden hyvin rohkeita ja hän oli avoimesti bi-seksuaali. Colettella oli myös useita avioliiton ulkopuolisia rakastajia. Elokuvassa seurataan Coletten elämäntarinaa avioitumisesta aina avioeroon asti.
Keira Knightley on Coletten roolissa täydellinen. Knightley näyttelee upeasti kirjailijan vapautumisen osittain miehensä vallan alla olevasta nuoresta tytöstä itsenäiseksi ja itsevarmaksi aikuiseksi naiseksi. Myös Coletten miestä näyttelevä Dominic West tekee kelpo suorituksen Colettea kannustavana mutta myös tukahduttavana aviomiehenä. Elokuva on myös hieno aikakautensa kuvaus, esimerkiksi Pariisin seurapiirien juhlat musiikkeineen oli kuvattu mukaansatempaavasti. Myös puvustus ja lavastus oli toteutettu viimeistä piirtoa myöten.
Miinuksena itsestäänselvin seikka, joka on se, että toki olisin mieluiten nähnyt tämän elokuvan ranskalaisilla näyttelijöillä varustettuna puhuttuna ranskan kielellä, koska päähenkilökin oli ranskalainen. Tuntui hassulta joissakin kohtauksissa seurata Knightleyn kirjoittavan ranskaksi mutta puhuvan päälle englanniksi. Noh, tämä on Hollywoodin ylivaltaa, jolle ei taida oikein mahtaa mitään, jos ei halua boikotoida isoa osaa levikkiin tulevista elokuvista...
Laini Taylor - Aika taistelun ja tähtivalon
Days of Blood and Starlight
Tammi 2013 (alkuteos 2012)
★★☆☆☆
Huom! Sisältää paljastuksia sarjan edellisestä osasta.
Edellinen osa päättyi Karoun ja Akivan kohtalonomaisen romanssin saamaan ikävään käänteeseen, kun Karou sai tietää Akivan olleen serafitovereidensa kanssa osallisena murhaamassa Karoun kimeeriperhettä, johon kuuluivat muun muassa hänen ottoisänsä Brimstone. Tämän johdosta Karou ja Akiva ovat siis lähes koko kirjan erillään, Karou on perinyt Brimstonen manttelin ja päätynyt kimeerisotilaiden luojaksi ihmisten maailmaan, Akiva taas on palannut takaisin serafeiden pariin Eretziin, joskin muuttuneena miehenä.
Nurisin ensimmäisen osan arvostelussa päähenkilöiden tylsästä romanssista ja toinen osa oli tässä mielessä, jos mahdollista, vielä puuduttavampi. Suurin osa Akivaa käsittelevistä osuuksista oli hänen masentunutta ikävöintiään Karouta kohtaan ja Karou taas painiskeli enkelirakastajaansa kohdistuvien ristiriitaisten ja repivien tunteiden kanssa. Blaah.
Tämän lisäksi ymmärsin kirjan puolivälin paikkeilla sen, mikä minua sarjassa ehkä eniten häiritsi. Kirjasarjan pääteemana on kimeereiden ja serafien välinen sota ja sinällään on siis ymmärrettävää, että siihen liittyy myös tappamista ja väkivaltaa. Kuitenkin kirjoissa kuvattu väkivalta on paikoitellen älyttömän raakaa, kohdistuu "siviileihin" ja pitää sisällään myös kidutuksen kuvauksia. Väkivallalla mässäily ei saanut ainakaan minua puolelleen ja se oli mielestäni liiallista siihen nähden, että kirjasarja luokitellaan nuorten aikuisten fantasiakirjallisuudeksi. Jotenkin raakuus ei myöskään ihan kulkenut käsi kädessä päähenkilöiden toisiinsa kohdistamien romanttisten haikailujen kanssa.
Kolmantena heikkoutena oli juonen ennalta-arvattavuus, erityisesti se, miten sekä Karou että Akiva päätyvät omien joukkojensa johtotähdiksi rotujen välisen sodan päättämisessä ja vieläpä sattumalta samaan aikaan toisistaan tietämättä. Lisäksi olisin toivonut, kuten aiemmassakin osassa, lisää maailmojen kuvausta, esimerkiksi Akivan kyvystä valjastaa magiaa omaan käyttöönsä muista serafeista poiketen tai kimeerien henkiinherättämistaidon taustaa. Lisäksi kirjassa väläyteltiin taas kuten ensimmäisessäkin, toisen enkelirodun olemassaolosta mutta siihen se sitten jäikin. Paras ja oikeastaan ainoa mielenkiintoinen juonenkäänne tapahtui ihan kirjan lopussa, jonka vuoksi olin lopulta ihan tyytyväinen että kahlasin melkein 700 sivuisen kirjan läpi. Jos jotain muuta positiivista pitää vielä keksiä, niin kirjan kieli on suht sujuvaa ja siten nopeasti luettavaa.
Viime arvostelussani jäin pohtimaan lukaisisinko sarjan viimeisen osan englanniksi, koska suomennosta ei ole vielä tehty. Nyt päädyin kuitenkin siihen että en, koska kirjastot ovat pullollaan lukematonta fantasiaa ja varmasti parempaa kuin tämä. Aloitin esimerkiksi viime vuoden puolella Noituri-sarjaa, joten ehkäpä sitä seuraavaksi!
Hyvää tässä kirjassa oli muuten myös se, että saan tällä kuitattua ensimmäisen kohdan vuoden 2019 Helmet-lukuhaasteesta, kohta 14. Kirjailijan sukunimi alkaa samalla kirjaimella kuin oma sukunimesi.
Viime arvostelussani jäin pohtimaan lukaisisinko sarjan viimeisen osan englanniksi, koska suomennosta ei ole vielä tehty. Nyt päädyin kuitenkin siihen että en, koska kirjastot ovat pullollaan lukematonta fantasiaa ja varmasti parempaa kuin tämä. Aloitin esimerkiksi viime vuoden puolella Noituri-sarjaa, joten ehkäpä sitä seuraavaksi!
Hyvää tässä kirjassa oli muuten myös se, että saan tällä kuitattua ensimmäisen kohdan vuoden 2019 Helmet-lukuhaasteesta, kohta 14. Kirjailijan sukunimi alkaa samalla kirjaimella kuin oma sukunimesi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)