Alan Bradley - Loppusoinnun kaiku kalmistossa

Speaking from Among the Bones

Bazar 2016 (alkuteos 2013)

✩✩✩✩ / ✩✩✩✩✩

"Kuule Sowerby, ei tarvitse olla niin alentuva. En ole lapsi. Tai no, tarkasti ottaen ja lain silmissä minä kyllä taidan olla lapsi mutta on inhottavaa, jos minua kohdellaan sellaisena."

Flavia seikkailee jälleen! Loppusoinnun kaiku kalmistossa on jo viides osa Alan Bradleyn Flavia de Luce-sarjassa. Aiemmat sarjan osat ovat Piiraan maku makea, Kuolema ei ole lasten leikkiä, Hopeisen hummerihaarukan tapaus ja Filminauha kohtalon käsissä.

Flavia on 11-vuotias harrastelijasalapoliisi, joka sattuu aina olemaan väärässä paikassa väärään aikaan. Tai väärässä paikassa ehkä muiden mielestä, koska hänen suurimpia intohimojaan ovat kemian ja erityisesti myrkkyjen tutkimisen lisäksi erilaisten mysteerien selvittäminen. Bradleyn kirjat ovat hämmentävä ja ainutlaatuinen sekoitus nuoren tytön seikkailuja ja aikuisten dekkaria. Vaikka päähenkilö onkin lapsi, kirjojen tapahtumat ovat olleet sen verran jännittäviä ja verisiä, että ne on ehdottomasti suunnattu aikuisille lukijoille.

Sarjan ensimmäisten kirjojen aikana minua häiritsi muutama asia, joihin en vielä viidenteenkään mennessä ole saanut vastauksia. Miten 11-vuotias tyttö kykenee selvittämään välillä suht julmiakin murhia? Miksei Flavia käy koulua? Miten pienessä Bishop's Laceyn kylässä tapetaan jatkuvasti? Lopulta päätin hiljentää sisäisen kriitikkoni ja suhtautua Flavian seikkailuihin eräänlaisina satuina niin, ettei niiden tarvitsekaan olla kaikilta osin loogisia.

Kirjassa Loppusoinnun kaiku kalmistossa Flavia sattuu taas kasvokkain kuoleman kanssa ollessaan todistamassa Bishop's Laceyn suojelupyhimyksen jäänteiden ylöskaivamista. Kuinka ollakaan, pyhimyksen sijaan kirkon kryptasta löytyykin paikallisen urkurin ruumis.

Viihdyin taas Flavian seurassa hänen ratkaistessaan monimutkaista rikosta uskomattomalla päättelykyvyllään, rohkeudellaan ja tietenkin kemiantuntemuksellaan. Pidin erityisesti siitä, miten kirjassa Flavian oman suvun ja kylän historiaa punottiin yhteen.

Vaikka jokaisessa kirjassa onkin oma pääjuonensa erikoisine murhineen, taustalla kulkee sivujuonena tarina Flavian perheestä ja heidän kotikartanostaan Buckshaw'sta. Aiemmissa osissa nämä taustatekijät ovat pysyneet suht muuttumattomina, Flavian isosiskot yhtä ilkeinä kuin aiemminkin ja isä etäisenä ja surun murtama vaimonsa poismenon vuoksi. Tässä kirjassa Bradleyn tavoitteena tuntui olevan uuden suunnan ottaminen, muun muassa tuomalla esiin Buckshaw'n epävarma tulevaisuus perheen vararikon vuoksi sekä lopun jännittävä cliffhanger, jota en todella osannut odottaa.

Miika Nousiainen - Juurihoito (+ muutama sana Vadelmavenepakolaisesta)

Otava 2016

✩✩ / ✩✩✩✩✩

Olen lukenut myös Miika Nousiaisen kaikki edelliset romaanit, Vadelmavenepakolaisen (2007), Maaninkavaaran (2009) ja Metsäjätin (2011). Suosikkini näistä on ollut ehdottomasti Vadelmavenepakolainen, joka oli viihdyttävä tarina ruotsalaisen sielun omaavasta mutta Suomeen syntyneen Mikon tavoitteesta muuttua lopullisesti ruotsalaiseksi keinoja kaihtamatta. Nousiaisen tyyli on kirjoittaa näennäisen tavallisista ihmisistä tragikoomisesti, viljellen mustaa huumoria ja oivalluksia elämästä. Kuten edellisetkin kirjat, myös Juurihoito sai minut paikoin nauramaan ja paikoin liikuttumaan tarkkanäköisellä kuvauksellaan ihmisen lopullisesta tavoitteesta, joka kaikissa Nousiaisen teoksissa on ollut onnen tavoittelu.

Juurihoito alkaa siitä, kun lapsuudessa isänsä hylkäämä Pekka löytää aikuisena sattumalta velipuolensa Eskon, joka toimii hänen hammaslääkärinään. Veljekset alkavat tutustua toisiinsa ja päätyvät selvittämään kadonneen isänsä arvoitusta. Ahmaisin kirjan alun, koska Eskon ja Pekan ensikohtaamiset olivat älyttömän hauskoja heidän erilaisuudestaan johtuen. Lopussa kirja menetti tehoaan, kun veljekset lähtivät kiertämään maailmaa ja tuntuivat löytävän vähän joka kolkasta uuden sisarpuolen. Koen, että kaksi päähenkilöä olisi riittänyt kantamaan tarinan lapsena hylätyistä veljeksistä etsimässä kauan kadonnutta isäänsä, nyt muiden sisarusten tarinat eivät kantaneet.

En myöskään pitänyt tarinaan turhaan ympätystä sivujuonteesta, jossa veljekset kohtasivat eri maissa erilaisia sorron muotoja (Australian aboriginaalit, Thaimaan prostituution uhrit) ja sitten kommentoivat näitä ei-niin-omaperäisin lausahduksin ja elämänviisauksin, kuten "ei kyse ole tilan puutteesta vaan erilaisuuden hyväksymisestä. Täytyy aloittaa itsestä.". Lopulta nämä maailmaa syleilevät kommentit alkoivat lähinnä ärsyttää. Eli lyhykäisyydessään Juurihoidosta: alku vakuutti, viimeiset sata sivua luin pakolla ja tipautti tähdet kahteen.

Kun aloin lukea Juurihoitoa, innostuin myös katsomaan Vadelmavenepakolaisen elokuvaversion, koska listafriikkinä pyrin aina ennen pitkää myös katsomaan kaikista lukemistani kirjoista tehdyt elokuvat. Vadelmavenepakolainen elokuvana hämmensi minut alun jälkeen täysin, koska juoni oli lähes täysin alkuasetelmaa lukuunottamatta eri kuin kirjassa! En näe tähän mitään "hyvää" syytä, koska alkuperäinen kirja piti sisällään loistavat farssin ainekset. Erityisesti harmitti elokuvan muuttaminen romanttiseksi komediaksi päälleliimattuine loppuineen, blaah. Kirjahan loppui Mikon rakentamien kulissien ja samalla mielenterveyden täydelliseen romahtamiseen, poliisien väliintuloon ja jätti auki sen, mitä Mikolle lopulta elämässä kävi.

Johanna Valkama - Linnavuoren Tuuli

Otava 2017

✩✩✩ / ✩✩✩✩✩

Linnavuoren Tuuli on Valkaman toinen teos sarjassa Metsän ja meren suku. Tykkäsin ensimmäisestä sarjan osasta Itämeren Auri (2017), joka kertoo Tuulin äidin Aurin nuoruudesta. Samoin kuin Itämeren Auri, myös tämä toinen osa on kertomus nuoresta naisesta itsenäistymisen kynnyksellä rautakauden Suomessa. Sekä äiti että tytär pohtivat omissa kirjoissaan osaansa sekä yhteisössään että maailmassa, eikä heistä kumpikaan tunnu soveltuvan äidin ja vaimon rooliin, joka heille kylään jäädessään olisi tarjolla.

Kuten äitinsä Auri, joka halusi Hämeen parantajaksi ja tämän myös saavutti, Tuuli ei koe parantajan tietä omakseen vaan hänen verensä vetää vastoin vanhempiensa tahtoa seikkailuihin ja taisteluihin kotipitäjän ulkopuolelle. Tuuli päättääkin karata kotoaan jo matkalle lähteneen veljensä perään ja löytää itsensä jos jonkinlaisista tilanteista ja lopulta keskeltä sotaa.

Vaikka kirja on rautakaudelle sijoittuva viihteellinen kuvaus nuoren naisen itsenäistymisestä rakkauskuvioineen, kirjassa on ansiokasta kuvausta suomalaisesta mytologiasta ja Suomen rautakauden historiasta paikkoineen ja tapahtumineen. Olen lukenut myös Mikko Kamulan Ikimetsien sydänmailla, joka pitää vielä enemmän sisällään tietoa suomalaisesta muinaisuskosta. Kamulan kirja oli hyvin mielenkiintoinen, mutta mielestäni vähän turhankin tuhtia tavaraa, ihan kuin kirjailija ei olisi malttanut jättää tiedonjyvääkään sen ulkopuolelle. Suhteessa Valkaman kirjoihin, Kamula kirjoittaa fantasiapainotteisesti, kun taas Metsän ja meren suvussa ei loppujen lopuksi tapahdu mitään yliluonnollista, vaikka noidat noituvatkin ja parantajat loitsivat.

Kirjasta on mainittava myös sen kaunis kieli ja upeat luontokuvaukset. Valkamaa lukiessa, tai minun tapauksessani kuunnellessa, voi melkein kuvitella ratsastavansa Hallava-hevosella pitkin ansapolkua tai haistavansa kodassa sihisevät liemet.

Viimeiset kappaleet tarinassa esiintyvistä oikeista historiallisista henkilöistä ja tapahtumien ja paikkojen taustoista kannattaa mielestäni lukea ensimmäiseksi, vaikka se paljastaakin hieman tarinan juonesta. Koen, että joidenkin historiallisten seikkojen ymmärtämistä olisi helpottanut ja tehnyt mielenkiintoisemmaksi se, että olisin perehtynyt niihin hieman etukäteen. Esimerkiksi yhden heimon kutsuminen lappalaisiksi hämmensi, koska kirjassa he asuivat Hämeen (nykyisen Pirkanmaan) alueella. Lopussa heimojen taustoista kävikin ilmi, että lappalaisiksi kutsuttiin erämaassa asuvia ja siitä elinkeinonsa saavia henkilöitä maantieteellisestä sijainnista riippumatta.

Tämän kirjan innoittamana suunnittelen retkeä Rapolan linnavuorelle, vaikkei linnoituksen raunioista taidakaan olla jäljellä kuin kiviröykkiöitä. Vaikkei kirjasarja ole maailmaani järisyttänytkään, on se sen verran mukaansatempaava, että aion myös lukea sarjan kolmannen osan, Kaukosaarten Ainon!

Tervetuloa!

Hei kaikille, tervetuloa ihkauuteen kirjablogiini!

Sain idean perustaa blogini siitä, että rakastan lukemisen lisäksi kirjoista puhumista ja niiden arvioimista. Olen lukenut ihan pienestä pitäen suhteellisen paljon ja kirjasto oli lapsuuden lempipaikkojani. Opiskeluaikoina lukutahtini hieman hiipui mutta työelämään siirryttyäni elvytin lukuharrastukseni uudelleen. Varmaankin suhteessa moneen muuhun kirjabloggariin luen aika maltillisia määriä, mutta pyrin kasvattamaan lukumääriäni kirjahaasteilla. Tämän vuoden lukuhaasteena on 55 kirjaa, tällä hetkellä olen lukenut 45 eli voiton puolella ollaan! Lempiasioitani maailmassa ovat kahvi ja kirjat, joista blogin nimikin on saanut inspiraationsa.

Luen kaikenlaista kirjallisuutta, lempparigenrejäni ovat fiktiivisten romaanien lisäksi mm. fantasia, dekkarit ja historiallinen fiktio.

Terveisin,

Katri