Terhi Tarkiainen - Pure mua

Gummerus 2018

✩✩✩ / ✩✩✩✩✩

"Vampyyrejä oli olemassa ja niitä myytiin ja hän omisti niistä yhden. Hän oli vampyyrinomistaja. Mikä oli kai vähän sama kuin olla koiranomistaja mutta kakkapussien sijaan hän saisi kulkea sen perässä ruumispussien kanssa."

Bongasin Terhi Tarkiaisen haastattelun kirjamessujen ohjelmistosta ja innostuin hänen esikoisteoksestan heti, koska en ole aiemmin lukenut Suomeen sijoittuvaa vampyyritarinaa ja kirjan kuvaus vaikutti muutenkin mahtavalta.

Pure mua kertoo kolmekymppisestä ikuisuusopiskelijasta Annasta, jonka vanhemmat ostavat hänelle syntymäpäivälahjaksi ikioman vampyyrin nimeltä Vlad. Kirja sijoittuu nykyajan Suomeen ja käsittää kolmen päivän ajanjakson Annan elämästä alkaen tämän kyseenalaisen syntymäpäivälahjan saamisesta. Mukaan kuvioihin astuu myös toinen, ei-niin-ystävällinen vampyyri ja kolmikko päätyy mutkien kautta ratkaisemaan vampyyreitä ihmisille välittävän Kennelin arvoituksen.

Kirjan parasta antia oli erittäin oivallinen pohdinta ihmis- tai oikeammin vampyyrioikeuksista, mitä sellaiselle olennolle saa tehdä, joka ei enää ole ihminen? Juoni oli muutenkin hyvin mukaansatempaava ja teksti niin sujuvaa, etten olisi arvannut kyseessä olevan esikoisteos. Pidin myös kovasti siitä, miten kirjan luvut alkoivat tekstipätkällä vuokravampyyrin mukana tulleesta "omistajan oppaasta" ja luvun juoni seurasi tätä pätkää.

Pure mua on täysin ainutlaatuinen sekoitus huumoria, jo mainittua vakavaa pohdintaa "uuselävien kädellisten" oikeuksista, Suomen sisällissodan historiaa sekä vampyyriromantiikkaa ja voinkin sanoa, etten ole aiemmin lukenut mitään vastaavaa.

Kirjassa oli kuitenkin myös ongelmia. Tarkiainen kirjoittaa hauskasti, ehkäpä vähän liiankin huumoripitoisesti ja vitsit tuntuivat menevän vähän väkinäisyyden puolelle. Lisäksi miinuksena oli kirjan loppuratkaisu, joka oli aika lailla absurdi sattuman kauppojen summa eikä siten kovin uskottava. Olen siinä mielessä tosikko lukija, että vaadin yliluonnollisia ja fantasiaelementtejäkin sisältävien kirjojen juonenkuluilta aina jonkunlaista johdonmukaisuutta ja uskottavuutta.

Moitteista huolimatta en malta odottaa seuraavaa osaa, jota Tarkiainen messuilla kertoi kirjoittavansa. Miten käy Annan ja Vladin romanssin ja löytyykö Suomesta kenties muitakin yliluonnollisia olentoja? Se jää nähtäväksi...

Selja Ahava - Ennen kuin mieheni katoaa

Gummerus 2017

✩✩ / ✩✩✩✩✩

"Tämä toinen nainen on vielä mykkä, mutta hän ilmestyy mieheeni eleinä. Hän on käsien liike ja silmien pyörähdys. Vielä toisinaan nuo kädet ovat kuitenkin minun. Silloin kun ne lohduttavat."

Ennen kuin mieheni katoaa perustuu kirjailija Selja Ahavan omakohtaiseen kokemukseen avioliiton kriisistä liittyen puolison transsukupuolisuuteen. Odotin kirjan lukemista kovasti, koska olen halunnut lukea enemmän HLBTI-kirjallisuutta ja olin lukenut arvosteluja kyseisen teoksen ansioista.

Ahava kuljettaa oman tarinansa ohella kertomusta Kristoffer Kolumbuksen löytoretkistä valtameren yli, tavoitteenaan löytää Intia. En ensin tavoittanut ollenkaan näiden kahden tarinan kiinnekohtaa eli sitä, miksi Ahava on valinnut rinnakkaiskertomukseksi juuri Kolumbuksen retket.

Kirjan lopussa tarinat nivoutuivat ihan mukavasti yhteen ja ymmärsin pointin olevan, että sekä kirjan päähenkilö että Kolumbus luulivat tunteneensa ja "nimenneensä" joitakin paikkoja ja asioita, päähenkilö esimerkiksi puolisonsa ruumiinosia ja piirteitä, Kolumbus taas maantieteellisiä paikkoja. Lopulta kummankin tarinassa käy ilmi, että heidän tuntemansa asiat muuttuivat eivätkä lopulta pitäneetkään paikkaansa.

Kirjan suurimmaksi ongelmaksi ja syyksi, miksi en siitä lopulta kovinkaan paljon pitänyt, nousi se, että jäin kaipaamaan Ahavan transsukupuolisen puolison näkökulma parisuhteen kriisiin ja kirja tylpistyi Ahavan lähes transfobiseksi terapiakirjaksi. Kirjaa oli välillä jopa vastenmielistä lukea siinä esiintyvän puolisoon kohdistuvan vihamielisyyden ja kaunan vuoksi, aivan kuin puoliso olisi tehnyt jotenkin hyvin väärin ja verisen loukkaavasti tuodessaan vihdoin esille sen, mitä hän on aina tiennyt olevansa.

Näen myös erittäin ongelmallisena sen, miten Ahava toistuvasti valitsee käyttää entisestä puolisostaan ja transnaisesta täysin väärää ja siten myös loukkaavaa sanaa "mies". Lisäksi koin ikävänä lukijan asettamisen tirkistelijän rooliin esimerkiksi päähenkilön listatessa kaipaamiaan entisen puolisonsa ruumiinosista, genitaalialueet mukaanlukien.

Kritiikilläni en halua väheksyä päähenkilön surutyötä siitä, että oman puolison transsukupuolisuus voi aiheuttaa muutoksia parisuhteeseen ja jopa jonkinlaisen kriisin. Tuntuu vain niin kovin vanhanaikaiselta ja ikävältä, että vielä 2000-luvulla puolison transsukupuolisuus voi aiheuttaa (?) kirjassa kuvatun äärimmäisen suuren inhimillisen tragedian.

Lopuksi on kuitenkin sanottava, että kirjoittaa Ahava kyllä osaa, kirjan kieli oli äärimmäisen kaunista ja taitavaa. Ennen kuin mieheni katoaa piti kuitenkin niin paljon edellä mainittuja ongelmia sisällään, että epäilen lukevani kirjailijan muuta tuotantoa, vaikka ne käsittelisivätkin eri teemoja.

Meik Wiik - The Little Book of Hygge

Penguin Books 2016

✩✩ / ✩✩✩✩✩

Ostin The Little Book of Hygge-kirjan (suomeksi Hygge - Hyvän elämän kirja) Tanskasta viime talven loppupuolella mutta se jäi tuolloin lukematta. Päätin odottaa sopivaa inspiraatiota ja nyt marraskuussa päivän ollessa lyhyttäkin lyhyempi, keitin glögiä ja syvennyin hyggeilyn maailmaan.

Meik Wiik on tanskalainen onnellisuustutkija, joka on tullut siihen tulokseen, että hyggeilyllä on merkittävä rooli tanskalaisten pärjäämiselle kansainvälisissä onnellisuustutkimuksissa. Hyggeily on, ainakin tämän kirjan mukaan, tärkeä osa tanskalaista identiteettiä ja kulttuuria, jonkinlainen olemisen ja tekemisen tapa, jota ei täysin samankaltaisena tai yhtä merkittävänä löydy muista kulttuureista. Suomeksi hyggeä on käännetty mm. kotoiluksi.

Wiik kertoo, että tanskalaiset arviovat monia asioita hygge-asteikolla eli onko esimerkiksi jokin ravintola tarpeeksi miellyttävä ja tunnelmallinen. Hyggestä tuli mieleeni suomalainen sisu ja sisukkuus, joita on myös vaikea kääntää tyhjentävästi vieraalle kielelle. Sisusta on muuten kirjoitettu myös kirja, ehkä pitäisi lukaista se seuraavaksi!

Wik tuo kirjassaan esille suht mielenkiintoista, joskaan ei kovin yllättävää, tutkimustietoa sekä onnellisuudesta ylipäätään että tanskalaisten hyggeilystä. Lisäksi hän kertoo vinkkejä hyggemäisempään elämäntapaan, esimerkiksi hyggemanifestissa mainitaan kymmenen tärkeintä hyggeen liittyvää tekijää, joita ovat mm. läsnäolo, nautinto ja harmonia. Hyggeilyyn liittyvä aktiviteetti voi siis vaihdella mutta on tärkeää, että tietyistä hyggeen liittyvistä asioista, kuten vaikkapa juuri rauhallisesta läsnäolon ilmapiiristä, ei tingitä.

Positiivista kirjassa oli sen visuaalisuus, kirja oli täynnä kauniita valokuvia ja taitavaa kuvitusta. Ulkonäkö siis oli täysi kymppi mutta kirjan sisältö jäi mielestäni aika köykäiseksi. Puolessa välissä tai vähintäänkin siinä vaiheessa, kun kynttilöiden ja ystävien merkityksestä hyggeilyssä oli mainittu kymmenisen kertaa, kyllästyin. Ehkä syy tähän kumpuaa siitä, että kotona oleilu tunnelmavalaistuksessa kaamoksen aikaan ei ole suomalaisillekaan tai ainakaan itselleni, kovin uutta ja ihmeellistä.

Myös monet kirjassa olevat hygge-vinkit tuntuivat aika lapsellisilta, esimerkiksi jo mainitsemieni kynttilöiden lisäksi Wiik neuvoo luomaan hyggemäistä tunnelmaa käyttämällä villasukkia ja lukemaan kirjoja... Hmm, ajattelisin, että nämä taitavat jo kuulua monen pohjoismaalaisen kaamosrepertuaariin, joten ehkäpä tämä kirja olikin suunnattu enemmän esimerkiksi amerikkalaisille?

Kuitenkin The Little Book of Hygge herätti ajatuksen, että ehkä meidän suomalaistenkin olisi hyvä pohtia hyvinvointiamme pitkän talven keskellä enemmän ja hellittää hieman, kenties laittaa sisukkuuden tilalle hieman hyggeä. Välillä voisi olla hyvä sallia itselleen hyggeilyn nimissä vaikkapa lempikirjan lukemista peiton alla, kuin lähteä puskemaan loskan läpi kuntosalille. Kaikenkaikkiaan kirjaan ei siis tule suhtautua kovin vakavana self help-oppaana onnellisuuteen, vaan enemmänkin "kirjakarkkina", jonka voi lukaista pelkästään vaikka sen hyggemäisen suloisen kuvituksen vuoksi.

Tove Jansson - Muumit ja tuhotulva (+ hieman muumitietoutta)

Småtrollen och den stora översvämningen

WSOY 1945

✩✩✩✩✩ / ✩✩✩✩✩

Kuten varmasti kaikille suomalaisille lapsille, muumit ovat näytelleet merkittävää roolia myös omassa lapsuudessani. Selkeimmät muumeihin liittyvät muistikuvani ovat Muumilaakson tarinoiden ääressä kököttämisestä ja olenkin varmaan tuolloin nähnyt kaikki siihen mennessä tulleet jaksot. En kuitenkaan muista, että minulle olisi muumikirjoja kovin paljoa luettu ja nyt kun huomasin, että ne kaikki ovat lainattavissa Helsingin kirjaston kautta e-kirjoina, paluuni Muumimaailmaan alkoi!

Ensin muutama sananen Tove Janssonista, jonka elämään ja koko tuotantoon perehdyin lyhyesti ennen kirjan lukua. Jansson kuuli ensimmäisen kerran muumipeikoista enonsa tarinoiden kautta, joissa ne esiintyivät jonkinlaisina pahoina, keittiön nurkissa piileskelevinä olentoina, jotka saattaisivat tulla esiin jos sisarentytär kävisi öisin liian tiuhaan ruokakomerolla. Tove päätyi myöhemmin aikuisena kirjoittamaan ensimmäisen lastenkirjansa Muumit ja suuri tuhotulva jatkosodan aikana, koska hän halusi synkkyyden keskelle muistutuksen lapsuuden onnesta ja turvallisuudesta. Muumit myös muuttuivat mustanvärisistä ilkimyksistä ystävällisiksi ja rauhaa rakastaviksi hahmoiksi eli sellaisiksi, joina ne me tänä päivänä tunnemme.

Toisen kirjansa, Muumipeikon ja pyrstötähden, hän julkaisi heti seuraavana vuonna 1946 ja muut muumikirjat pitkälti muutaman vuoden välein. Suuren yleisön suosioon Jansson pääsi vasta Taikurin hatun ilmestyttyä. Nykypäivänä muumit ovat maailmanlaajuisesti tunnettuja ja Janssonin kirjoja on käännetty yli kolmellekymmenelle kielelle ansaiten aseman käännetyimpänä suomalaiskirjailijana.

Muumit ovat tunnettuja siitä, että niiden parissa viihtyvät sekä aikuisten että lapset. Palatessani Muumimaailmaan tuttujen hahmojen luo, tunsin tutun ja turvallisen läikähdyksen lapsuudesta mutta tavoitin tarinoista myös uusia vivahteita. Muumeissa käsitellään yksinäisyyttä, surua ja onnen etsintää, jotka koskettavat myös aikuista lukijaa. Oli myös mielenkiintoista päästä muumien tarinan alkulähteille, koska Muumit ja tuhotulva alkaa Muumimamman ja Muumipeikon seikkailuna ja muut hahmot ilmaantuvat tarinaan vähitellen. Myös Muumipappa on kirjan alussa kadoksissa, Muumimamman mukaan hän on hävinnyt hattivattien matkaan. Kuten muumitarinoille on tyypillistä, hurjan seikkailun jälkeen perhettä kohtaa onni ja Muumipappa löytyy. Myös Muumipapan rakentama talo on kaikeksi onneksi säilynyt pystyssä ja perhe voi muuttaa sinne asumaan.

Kirjan perusteella käsitykseni Muumimammasta muuttui, muistelin häntä pullantuoksuisena, rauhallisena äitihahmona, kun taas kirjassa hän osallistui rohkeasti seikkailuun ja päätyi pelastamaan Muumipapan. On mahtavaa, miten Jansson on kirjoittanut Muumimammasta vahvan naishahmon aikana, jolloin niitä ei suoranaisesti vilissyt varmaankaan missään kirjallisuudessa, saatika saduissa.

Tove Janssonin taustoja tutkiessani sain selville myös, että hän on kuvittanut J.R.R. Tolkienin kirjan Hobitti, eli sinne ja takaisin, ensin ruotsinnoksen ja sitten suomennoksen (ensimmäisen suomennoksen nimi oli muuten Lohikäärmevuori eli erään hoppelin matka sinne ja takaisin (1973)).

Kaikki Janssonin muumikirjat listoja rakastaville lukijoille:

Muumit ja tuhotulva (1945)

Muumipeikko ja pyrstötähti (1946)

Taikurin hattu (1948)

Muumipapan urotyöt 1950)

Kuinkas sitten kävikaan? Kirja Mymmelistä, Muumipeikosta ja Pikku Myystä (1952)

Vaarallinen juhannus (1954)

Taikatalvi (1957)

Kuka lohduttaisi Nyyttiä? (1960)

Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia (1962)

Muumipappa ja meri (1965)

Muumilaakson marraskuu (1970)

Vaarallinen matka (1977)

Outo vieras Muumitalossa (1980)

Lisätietoa Janssonista löytyy mm.

http://tovejansson.com/

John Williams - Stoner

Bazar 2015 (alkuteos 1965)

✩✩✩✩ / ✩✩✩✩✩

Stoner ei herättänyt julkaisuajankohtanaan suurtakaan huomiota Yhdysvalloissa. Kirja kuitenkin kaivettiin naftaliinista joitakin vuosia sitten ja on sittemmin saanut ylistystä niin kotimaassaan kuin kansainvälisestikin. Kuten kirjan päähenkilö, myös John Williams teki uransa Missourin yliopiston englannin kielen laitoksella, vaikka alkupuheessaan kertookin, että teos on sepitteinen. Törmäsin kirjaan Goodreadsissa, jossa se oli on saanut arvioksi huimat 4,29 viidestä.

William Stoner syntyy köyhään maanviljelijäperheeseen Keskilänteen, josta saa pääsylipun pois, kun hänen isänsä ehdottaa maanviljelykseen liittyviä opintoja Missourin yliopistossa. Sattumalta Stoner päätyy englanninkielen ja kirjallisuuden kurssille ja jää sille tielleen. Kirjassa seurataan Stonerin elämänvaiheita 1900-luvun alkupuoliskolta, opiskelun aloittamisesta aina kuolemaan asti, hänen etenemistään yliopistomaailmassa ja avioliittoaan vaimonsa Edithin kanssa.

En ollut kirjasta kovin haltioitunut ensimmäisen luvun jälkeen mutta päästessäni pidemmälle, Stonerin sielunmaiseman kuvaus imaisi minut mukaansa. Erityisen mieleenpainuvaa kirjassa oli Williamin "herääminen eloon" hänen löytäessään yllättäen kutsumuksensa englanninkielen opiskelusta, joka ei uran myöhemmissäkään vaiheissa sammunut. Lisäksi Williamin ja Edithin vuosikymmeniä kestänyt tunnekylmä avioliitto ja Edithin mielenterveyden rakoilu ja sen vaikutus perheen elämään oli hyvin ansiokkaasti kirjoitettu. Pidin myös kovasti siitä, miten Williams kuljetti pääjuonen taustalla merkittävimpiä historiallisia tapahtumia, tärkeimpinä näistä myös Yhdysvaltoihin voimakkaasti vaikuttaneet maailmansodat.

Kirjan voisi kiteyttää olevan kertomus tavallisen miehen tavallisesta elämästä, joka sisälsi paljon kurjuutta mutta myös kauneuden täyttämiä hetkiä ja onnen pilkahduksia. Vaikka teksti olikin sujuvaa, sitä ei ollut helppo lukea sen vuoksi, että kiinnyin Stoneriin päähenkilönä suuresti ja hänen jatkuvat vastoinkäymisensä ja jopa julma kohtelu yliopistomaailmassa tuntuivat kamalan epäreiluilta. Myös Stonerin rakkaudenkaipuu epäonnistuneessa avioliitossa sekä pariskunnan tyttären Gracen joutuminen äitinsä epävakaiden mielenheilahtelujen uhriksi oli ahdistavaa luettavaa.

Tällä hetkellä Stonerista on tekeillä elokuva, jonka aion ehdottomasti mennä katsomaan sen valmistuttua. Tämänkaltaisten kirjojen elokuvasovituksissa tosin voi helposti jäädä uupumaan se tärkein eli päähenkilön rikas sisäinen maailma. Muihin Williamsin romaaneihin tutustumista jään pohtimaan, ainakaan Butcher's Crossingin (1960) teemana oleva biisoneiden metsästys ei vedä puoleensa mutta Rooman keisari Augustuksesta kertova Augustus (1972), saattaa vielä päätyä lukulistalle.

Laini Taylor - Karou, savun tytär

Daughter of Smoke and Bone

Tammi 2012 (alkuteos 2011)

✩✩✩ / ✩✩✩✩✩

Lukulistani pursuaa mielenkiintoista fantasiakirjallisuutta, koska haluan uppoutua erilaisiin fantasiamaailmoihin yksi kerrallaan ja siksi, että luen myös monenlaista muuta kirjallisuutta. Nyt pitkän odotuksen jälkeen sai vuoronsa Laini Taylorin Karou, savun tytär, joka on ensimmäinen osa kolmiosaisessa Karou-trilogiassa. Goodreadsissa kirjan arvostelujen keskiarvo on 4,03 viidestä, joten odotukseni olivat korkealla.

Karou on Prahassa asuva 17-vuotias taidekoulussa opiskeleva nuori, joka toipuu sydänsuruista, rakastaa piirtämistä ja viettää koulun jälkeen aikaa kahvilassa ystävänsä Zuzanan kanssa. Noh, siihen ne tavalliset asiat sitten loppuvatkin, sillä normaalin arjen lisäksi Karoun elämään kuuluvat myös perheen virkaa toimittavat kimeerit, jotka ovat puoliksi ihmisiä ja puoliksi eläimiä.

Karoun ottoisä Brimstone, jonkinlainen vuohen ja ihmisen risteymä, keräilee kauppaansa eri eläinten ja ihmisten hampaita syystä, jota hän ei Karoun kyselyistä huolimatta suostu kertomaan. Karou ei ole saanut tietää myöskään mitään omasta historiastaan, esimerkiksi miten hän on päätynyt Brimstonen hoteisiin tai miksi hänelle on tatuoitu silmät kirkkaansinisellä musteella keskelle kumpaakin kämmentä. Karou suorittaa ottoisälleen erilaisia, yleensä hampaiden hankintaan liittyviä tehtäviä matkoillaan ympäri maailmaa, kunnes hänen elämänsä mullistuu Akiva-nimisen serafin (=enkelin), kohtaamisen seurauksena.

Kirjassa oli monia loistavan fantasian aineksia: erikoisia olentoja, portaaleja toisiin kaupunkeihin ja rinnakkaismaailmoihin, rakkautta, taisteluita... Ahmaisin ensimmäisen puoliskon parissa päivässä, koska kirja alkoi niin koukuttavasti ja oli sujuvasti kirjoitettu. Olen viime aikoina lukenut Victoria Aveyardin Punainen kuningatar-sarjaa ja verrattuna siihen, Karoun tarina eteni nopeammin ja sujuvammin, kun taas edellisessä keskitytään turhan paljon päähenkilön Maren sisäiseen maailmaan. Bonuksena Taylorin kirjassa oli myös sen sijoittuminen ihmisten maailman osalta Prahaan, jossa olen matkustellut paljon ja kaupungin talviset kadut ja kapakat olikin helppo kuvitella mielessään.

Mitä sitten tökki tai mitä olisin kaivannut lisää? Hmm, ainakin eri maailmojen ja lajien, serafien ja kimeereiden, kuvausta. Kirja keskittyi puolesta välistä alkaen liian paljon Karoun ja Akivan rakkaustarinaan, joka oli tylsistyttävän kliseinen ja kohtalonomainen. Rakkauden roihahtamista ei oikein taustoitettu mitenkään muuten, kuin että sekä Karou että Akiva olivat vain niin yksinkertaisen kauniita ja täydellisiä, ettei mitään muuta olisi voinut käydäkään. Ehkä tämä osa kirjasta oli sitä Young Adult-osiota, johon 15-vuotias minäni olisi ihastunut mutta nyt "vähän" vanhempana olisin kaivannut kompleksisempaa meininkiä.

Ensimmäisessä kirjassa taustoitetaan hieman kimeereiden ja serafien vuosisatoja kestäneen sodan syitä sekä kuvataan lajien yhteiskuntajärjestystä. Tämä olikin kirjan parasta antia ja toivon, että tätä olisi enemmän jatko-osissa. Vaikken olekaan niin kiinnostunut Karoun ja Akivan romanssin tulevaisuudesta (koska epäilen että se on jo aika lailla taputeltu juttu eli ei voi päättyä kuin monen mutkan kautta onnellisesti), sarjassa on potentiaalia juuri mielenkiintoisten maailmojen ja tekstin sujuvuuden vuoksi.

Trilogian toinen osa Aika taistelun ja tähtivalon on suomennettu mutta kolmatta Dreams of Gods and Monsters ei, vaikka se on ilmestynyt jo 2014. Saa nähdä, riittääkö sarjan veto siihen, että jaksaisin lukea sen englanniksi vai jäänkö odottamaan suomentamista.