Vuoden 2018 parhaat luetut kirjat ja Helmet-lukuhaaste uudelle vuodelle

Kulunut vuosi oli oikea kirjojen vuosi, asetin lukutavoitteeksi 55 kirjaa ja ylitin sen niin, että loppulukemiksi tuli täydet 60! Lisäksi kirjavuoteeni liittyy tietenkin tämän blogin perustaminen, johon olenkin hurahtanut täysin. Viikkojen aikana olen huomannut sekä kirjoitustaitoni kehittyneen että lukukokemukseni syventyneen arvostelujen kirjoittamisen myötä. On hauska huomata, että yhä useammin kirjan ollessa vielä kesken jään pohtimaan, miten tämä tai tuo lause olisi ihana kirjoittaa blogitekstiin kuvaamaan kirjan ydinsisältöä tai miten perustelen sen, ettei jokin kirja vienytkään mennessään, usein odotuksista huolimatta.

Vuoden 2019 otan lukutavoitteeksi hyväksihavaitun 60 kirjaa. En lähde tavoitetta nostamaan tästä, koska alkuvuonna joudun / saan lukea opiskeluihin liittyvää kirjallisuutta, joka vie aikaa muulta lukemiselta. Ensi vuonna aion osallistua ensimmäistä kertaa myös Helmet-lukuhaasteeseen, joka löytyy täältä. Helpoimpia haastekohtia äkkiseltään katsottuna on kohta 5., koska Juha Hurmeen Niemi odottaa jo lainattuna yöpöydällä, sekä kohdat 12. ja 16. Vaikeimpia ja siten mielenkiintoisimpia ovat kohdat 33., koska pyrin aina ensin lukemaan ja vasta sitten katsomaan kirjasta tehdyn elokuvan ja kohta 26., jonka seurauksena pitää varmaankin alkaa julkisissa kyttäämään muiden lukemia kirjoja...

Parhaita kirjoja oli vaikeaa valita mutta päädyin seuraaviin kolmeen. Milja Kauniston Status (2018) ei päässyt listalle, koska kirjoitin siitä juuri arvostelun. Oli muuten kiva huomata, että kaksi kärkisijoille päässeistä oli suomalaiskirjailijoiden tuotoksia!

1. Pajtim Statovicin Kissani Jugoslavia (2014) oli erittäin koskettava kuvaus perheestä, juurettomuudesta, häpeästä ja rakkaudesta. Statovici kertoo entisen Jugoslavian alueelta Suomeen muuttaneen perheen tarinan ja liikkuu hienosti kahden kertojan, pojan ja äidin, välillä kahdessa eri aikatasossa. En yleensä ole maagisen realismin suurin ystävä, mutta tässä kirjassa se toimi todella hyvin.

2. Katja Kallion kirjoittama Yön kantaja (2017) oli yhdellä sanalla sanoen tärkeä kirja. Se on kertomus Amandasta, joka suljetaan Seilin saarelle parantumattomana hulluna, ilman toivoa poispääsystä. Samalla kirja on kuvaus naisesta, joka on syntynyt väärään aikaan väärään paikkaan ja antaa samalla äänen kaikille niille lukuisille naisille, joihin eivät ole päteneet samat säännöt kuin aikansa miehiin. Lisäksi Kallio on perehtynyt tarkasti mielenterveysongelmaisten "hoitoon" ja elämään laitosolosuhteissa 1800-1900-luvun vaihteessa. Yönkantaja oli kirja, joka särki pienen palasen sydämestäni, niin paljon samastuin seikkailunhaluisen Amandan surulliseenkohtaloon.

3. Ja viimeisenä muttei vähäisimpänä, päätin tänä vuonna aloittaa lukemaan Agatha Christietä ja ajattelin aloittavani kevyesti Hercule Poirotin seikkailuista. Noh, kävikin ilmi, että niitä on kaiken kaikkiaan huimat 33 romaania ja 54 novellia! Ensimmäinen, Stylesin tapaus (1920), joka on myös Christien ensimmäinen teos, löi minut ällikällä. Stylesin tapaus on kerrassaan täydellinen dekkari, murhamysteeri joka sijoittuu englantilaiseen kartanoon (check), murhaaja on joku tapahtumahetkellä paikalla olleista henkilöistä (check) ja salapoliisi Poirotin päättelyky on vertaansa vailla (check). Oikeastaan siis Poirotin tarinoiden suuri määrä on vain loistava asia, eivätpähän ainakaan lopu kesken.


Ihanaa kirjojen täyteistä uutta vuotta kaikille!

Milja Kaunisto - Status

Gummerus 2018

★★★★☆

"Mitä nimestä, kun menneisyytensä saattoi pestä puhtaaksi tyrannien verellä ja valita uuden. Mitä omaisuudesta, kun parhaimmat virat ja nimitykset annettiin palkinnoiksi isänmaallisuudesta. Mitä perheestä, kun tasavalta palkitsi ilmiantajan." 

Huom! Sisältää paljastuksia sarjan edellisistä osista.

Muistaakseni tartuin Milja Kauniston Purppuragiljotiini-trilogian ensimmäiseen osaan Luxus (2016) sen upean kansikuvituksen vuoksi ja onneksi tartuinkin, koska trilogia on ehdottomasti historiallisen fiktion aatelia! Kaunisto on perehtynyt äärimmäisen tarkasti Ranskan vallankumouksen merkittävimpiin historiallisiin henkilöihin ja tapahtumiin ja yhdistää kirjoissaan sulavasti faktaa ja fiktiota.

Romaanit etenevät historiallisten tapahtumien mukaan aikajärjestyksessä, Luxus alkoi muutama vuosi ennen vuonna 1789 tapahtunutta vallankumousta ja Corpus (2017) jatkoi tämän jälkeisiä tapahtumia. Sarjan viimeinen osa Status (2018) taas päättyy kirjan käyttämän tasavallan kalenterin mukaisesti vuoteen III, joka taitaisi olla 1795 (tasavaltalaiskalenteri oli käytössä vuosina 1793 - 1806).

Purppuragiljotiini-trilogian päähenkilöinä ovat Marianne, aatelisarvonsa, omaisuutensa ja miehensä menettänyt kreivitär sekä lapsena äitinsä hylkäämäksi joutunut pyövelin kisälli Isidore. Sarjan sivuhenkilöt ovat pitkälti todellisia historiallisia henkilöitä, kuten riettaista teksteistään kuuluisaksi tullut kirjailija Markiisi de Sade sekä vallankumouksen johtohahmoja, kuten Maximilien Robespierre ja Napoleon Bonaparte.

Sarjassa seurataan Mariannen ja Isidoren selviytymistä ennalta-arvaamattomaksi muuttuneessa Ranskassa, jossa mitkään entiset säännöt eivät päde. Päähenkilöiden valinta eri yhteiskuntaluokista on mainio siksi, että se tuo myös osittain vastakkaisia näkökulmia vallankumouksen seurauksiin.

Luxuksessa Marianne pelastautui kadulta ja todennäköiseltä kuolemalta oikeamielisen Isidoren avulla ja he molemmat päätyivät monen mutkan kautta Markiisi de Saden ylläpitämän ilotalon Maison de Luxen työntekijöiksi, Isidore vahtimestariksi ja Marianne hieman erikoiseen tehtävään ilotyttöjen tapakouluttajaksi. Statuksen alussa Isidore saa kuulla, että Marianne on vangittu ja mestattu, tosin pian lukijalle selviää, että Isidorelle on valehdeltu. Isidore itse päätyy "vallankumouksen isän", Robespierren, tärkeän tehtävän suorittajaksi.

Trilogiassa kuvattu 1700-luvun Pariisi on likainen, syntinen ja rähjäinen, paikka jossa on mahdollista pysyä hengissä vain vakuuttamalla olevansa vallankumouksen puolella oikeasta mielipiteestään huolimatta ja ilmiantamalla naapurinsa ennen kuin tämä ehtii tekemään saman. Vallankumous on johtanut tiettyjen miesten ja työväen vapauksien lisääntymiseen mutta myös aatelisten ja kuninkaan puolella olevien silmittömään murhaamiseen, pelkoon ja koko kansaa kurittavaan nälkään.

Kaunisto kirjoittaa erittäin hyvin ja sanavalinnoista huomaa, miten täydellisesti hän on perehtynyt sekä historialliseen Ranskaan että myös ranskan kieleen. Vaikka teos on kirjoitettu suomeksi, hän käyttää joitakin ranskankielisiä sanoja, joita ei ole ollut mielekästä kääntää. Kirjojen lopusta löytyy sanasto sekä tietoa kyseisessä kirjassa esiintyneistä historiallisista tapahtumista. Kaunisto kutoo eri pää- ja sivujuonien langanpäät yhteen tässä viimeisessä osassa niin hienosti, että arvosteluni kipuaa viiteen tähteen. Sarjan loppuminen on aina myös surullista ja niin hassua kuin se onkin, päähenkilöitä Mariannea ja Isidorea tulee vähän ikävä.

Kaunisto on kirjoittanut myös Olavi Maununpoika-trilogian (2013-2015), joka näemmä myöskin sijoittuu Ranskaan mutta päähenkilönä on suomalainen vastavihitty pappi. Se lähtee ehdottomasti lukulistalle seuraavaksi!

Satu Rämö ja Hanna Valtari - Unelmahommissa

WSOY 2017

★★★☆☆

Satu Rämön ja Hanna Valtarin Unelmahommissa-kirja lupaa antaa vinkkejä siihen, kuinka työelämästä saa tehtyä omannäköisensä tai miten muuttaa harrastus työksi. Kirjoittajat ovat luovan alan yrittäjiä ja bloginkirjoittajia, lisäksi Islannissa asuva Rämö pitää Reykjavikissa design-kauppaa ja toimii matkailun parissa, Valtari taas on työskennellyt toimittajana ja tuottajana. Kirjassa kerrotaan kummankin matkasta lapsuudesta koulutuksen kautta työelämään ja taustaa sille, miten he ovat päätyneet tekemään tämänhetkistä unelmatyötään (tai oikeastaan usean eri työtehtävän sillisalaattia).

Kuten arvelinkin, kirjasta kävi nopeasti ilmi, että sen anti on suurin luovan alan yrittäjyydestä haaveileville, vaikka tätä ei takakansitekstissä mainittukaan. Tämän kohderyhmän lisäksi Unelmahommissa kolahtaa varmaankin perheellisiin, koska siinä puhutaan paljon yrittäjyyden ja lapsiperhearjen yhdistämisestä. Itse en kuulu kumpaankaan lukijakuntaan ja olisinkin toivonut, että kirjassa olisi käsitelty kuvauksensa mukaisesti vähän laajemmin myös muunlaisia unelmatöitä.

Kirja sisältää toki myös muissa töissä olevien henkilöiden haastatteluja, mutta hekin olivat pitkälti yrittäjiä ja urheilijoita. Kirjaa olisi voinut myös karsia jonkun verran, koska sitä kuunnellessa tuli monta kertaa olo, että oli kuullut saman lauseen tai tiedon jo aiemmin eli osittain kirjoittajat puhuivat vähän turhan paljon samoista teemoista.

Tämän sanottuani, koin kuitenkin, että Unelmahommissa antoi pohtimisen aihetta unelmatyön suuntaan lähtemisestä myös niille, joiden haave on jossakin muualla kuin yrittäjyydessä. Itselleni kolahtivat esimerkiksi neuvot omien arvojen pohtimisesta työelämässä sekä sen arvioimisesta, onko toteuttanut ammatinvalinnallaan todella omaa unelmaansa vai kenties jonkun toisen. Lisäksi lukijaa neuvotaan mm. pilkkomaan omia työhön liittyviä haaveita osiin ja aloittamaan yhden asian hoitamisesta kerrallaan.

Kyllä, kuulostaa helpolta reseptiltä kaikenlaisten haaveiden toteuttamiseen mutta silti ajattelen että itse kunkin, varsinkin työpaikan paatuneiden maanantaiaamun nurisijoiden ja kesälomanodottajien, olisi syytä ottaa nämä seikat tarkastelun alle. Alkuvaikeuksien jälkeen koin myös ihan mielenkiintoiseksi kuulla itselleni vieraista työn tekemisen tavoista eli miten yhdistää yrittäjänä usean eri työtehtävän tilkkutäkki mielekkääksi kokonaisuudeksi.

Parasta kirjassa oli se, miten suoraan kirjoittajat puhuivat rahasta, esimerkiksi minkälaisia palkkioita he pyytävät jutuistaan tai blogiyhteistyöstä. Lisäksi, vaikken blogiammattilainen olekaan, oli mielenkiintoista kuulla, miten ammattibloggaaja suunnittelee kalenterinsa, postauksena ja niihin liittyvän yritysyhteistyön.

Clare Mackintosh - Annoin sinun mennä

I Let You Go

Gummerus 2017 (alkuperäisteos 2014)

★★★☆☆

Brittiläinen Clare Mackintosh työskenteli ennen kirjailijanuraansa 12 vuotta poliisina ja hänen ensimmäinen teoksensa Annoin sinun mennä onkin saanut inspiraationsa Mackintoshin entisessä työssään kohtaamasta tosielämän rikoksesta. Kirja päätyi lukulistalleni jälleen kerran Goodreadsin loistavien arvioiden vuoksi ja odotin sen lukemista innolla.

Tuntemattomaksi jäänyt autokuski ajaa 5-vuotiaan pojan kuoliaaksi tienristeyksessä ja pakenee onnettomuuspaikalta. Etsivät Ray Stevens ja hänen nuorempi kollegansa Kate Evans alkavat selvittää arvoitusta, jonka viimeiset käänteet selviävät aivan loppumetreillä. Päähenkilönä on poliisien lisäksi syrjäisessä merenrantakylässä asuva Jennifer Gray, jonka elämä kytkeytyy murhaan. Kirjassa käsitellään myös etsivä Stevensin kotiongelmia ja parisuhdetta, joka toi hyvän lisämausteen kirjaan pääjuonen lisäksi.

Parasta kirjassa oli se, mikä hyvissä dekkareissa yleensäkin eli asiat eivät olleet ollenkaan niin, kuin miltä ne aluksi näyttivät ja juoni yllätti loppuun asti. Ikävänä yllätyksenä taas tuli se, että kirjan yksi teemoista oli sadistisia piirteitä saava parisuhdeväkivalta. Olisin toivonut tietoa tästä takakansitekstiin, koska olisin jättänyt tuolloin kirjan lukematta. Olin kuitenkin jo päässyt jo puoliväliin ja juoni koukutti riittävästi siihen, että sinnittelin kirjan loppuun asti yöunien kustannuksellakin.

Itse murhamysteeri oli siis mielestäni suht mukaansatempaava mutta väkivaltakuvauksien vuoksi en lukemisesta kuitenkaan pystynyt kovin paljoa nauttimaan. Muutenkaan en ihan jaa kirjan saamia ylistäviä arvioita, koska ei juonikuvio nyt ihan niin ainutlaatuinen ollut. Mutta nämäpä ovat niitä mielipideasioita, joista saa ja pitää kiistellä.

Viime aikoina olen lukenut dekkaripuolelta Agatha Christien Poirotia, johon olen täysin rakastunut, sekä Alan Bradleyn Flavia de Lucen seikkailuja, joista myös nautin kovasti. Lisäksi tänä vuonna lukaisin Samuel Bjørkin kaksi ensimmäistä kirjaa, Minä matkustan yksin ja Yölintu, mutta niissäkin minua alkoi vaivaamaan äärimmäinen väkivalta. Ehkä minun pitäisi suosiolla tyytyä lukemaan vain kevyempiä dekkareita ja jättää psykologiset trillerit vähemmän herkille lukijoille...

Winston Graham - Poldark - Kapinallinen

Ross Poldark

Gummerus 2016 (alkuteos 1945)

★★★★☆

Poldark - Kapinallinen on ensimmäinen osa Winston Grahamin kirjasarjaa, johon kuuluu yhteensä 12 teosta. Vähän häpeissäni myönnän, että törmäsin Poldarkiin sarjan muodossa Netflixissä ja googletin tuolloin, että sattuisikohan se perustumaan kirjoihin. Pidättäydyin kuitenkin sarjan katsomisesta, koska uskon, että kirjoille pitää aina ensin antaa mahdollisuus!

Poldark kertoo nimensä mukaisesti Ross Poldarkista, joka palaa Amerikan vapaussodasta takaisin kotimannuilleen Iso-Britannian Cornwalliin. Kotiin saavuttuaan häntä odottaa useampikin järkytys, hänen isänsä on menehtynyt ja hänelle ennen sotaan lähtöä lupautunut Elizabeth on menossa naimisiin Rossin serkun kanssa. Poldark pyrkii jatkamaan elämäänsä, alkaa kunnostaa taloaan ja suunnitella isältään perityn kaivoksen uudelleen avaamista. Ensimmäinen kirja pitää sisällään vuodet 1783-1787.

Hämmennyin kovasti päästessäni kirjassa pidemmälle, koska kirjan kielestä ei todella arvaisi, että se on julkaistu vuonna 1945! En tiedä, olisiko alkuperäisestä englanninnoksesta huomattavissa sen kirjoittamisajankohta mutta ainakin tämä muutama vuosi sitten ilmestynyt suomennos on niin sujuvaa luettavaa, ettei sen ikää juuri huomaa.

Ehkäpä ainoita kohtia, joissa kirjan iän pistin merkille ovat ne kohdat, joissa Poldark uhkaa kurittavansa puolisoaan (en tässä paljasta kenestä on kyse) jos tämä ei tottele. Heillä on siis kaikenkaikkiaan muuten suhteellisen tasa-arvoinen ja rakkaudentäyteinen suhde ja nämäkin uhkaukset esitetään jotenkin "lempeästi", mutta yhtäkaikki se kuulostaa nykylukijan korviin erikoiselta. Naisiin kohdistuva väkivalta on tuona ajankohtana varmasti ollut hyvinkin arkipäiväistä mutta uskon silti, että nyt kirjoitettuna päähenkilöstä olisi tehty tässä suhteessa nykyaikaisempi.

Graham on kirjoittajana erittäin taitava ja hänen tekstinsä imaisee mukanaan tuulenpieksämään Cornwalliin ja aikaan, jolloin ihmisen kohtalon määritti pitkälti se, mihin perheeseen ja asemaan hän sattui syntymään. Graham on tehnyt mahtavan ja kunnioitettavan työn perehtyessään 1700-luvun lopun Englannin yhteiskuntajärjestykseen, normeihin ja tapoihin. Kirjassa on mielenkiintoista ja tarkkaa kuvausta esimerkiksi sen aikaisesta pukeutumisesta, ruoasta ja kirjan ytimessä olevasta kaivostoiminnasta. Käsitelläänpä kirjassa myös hieman oikeuslaitoksenkin toimintaa.

Grahamin kirjoitustapana onkin kuvata monia asioita tarkasti, erityisesti ihmisten olemusta ja ulkonäköä. Hän kirjoittaa sujuvasti myös sekä naisen että miehen suulla. Erityisen kiinnostavana pidin Grahamin esiinloihtimaa tuon ajan Englannin luokkayhteiskuntaa tiukkoine käyttäytymisnormeineen.

Kirjan pienenä miinuksena pitäisin sen suurta henkilömäärää ja vähän keskittymisongelmaisena lukijana herpaannuin aluksi sivuhenkilöiden osalta siitä, kenestä oli kyse. Lisäksi teos on välillä vähän hidastempoinen. Kaiken kaikkiaan nautin kuitenkin kirjasta suuresti ja seuraava osa, Poldark - Demelzan laulu lähteekin piakkoin varaukseen!
Täältä ovat nähtävissä sarjan seuraavat suomennetut osat.

Johanna Valkama - Kaukosaarten Aino

Otava 2018

✩✩✩ / ✩✩✩✩✩

Johanna Valkaman trilogia Metsän ja meren-suku täydentyy viimeisellä kirjalla, Kaukosaarten Ainolla, joka jatkaa Hämeen parantajan Aurin suvun tarinaa. Ensimmäinen osa kertoi Aurista itsestään, toinen tämän tyttärestä Tuulista (katso arvostelu tästä) ja nyt luettavana ollut viimeinen osa Tuulin pikkuveljestä Iki-Kuurasta.

Iki-Kuura on lähtenyt selvittämään perhettä varjostaneen ennustuksen salaisuutta mutta päätyy haaksirikon seurauksena kaukaisille Färsaarille. Sieltä hän löytää Itämeren Aurista tutun Erik Tuulihatun, kadoksissa olleen setänsä. Färsaarilla Iki-Kuura kohtaa myös elämänsä ensimmäisen ja ainoan oikean rakkauden, Irlannista miehensä väkivaltaisesta tyranniasta paenneen Annen.

Pidin mukavana vaihteluna sitä, että vaikka tarinan pääjuoni oli samankaltainen, tuttu ja turvallinen kertomus itsenäistymisestä ja rakkauden löytämisestä kuten aiemmatkin, seikkailu ei alkanut kotipitäjästä vaan hyppäsi suoraan kirjan tapahtumapaikkaan Färsaarille. Ajattelen, että kolmas Suomeen ja samaan sukuun sijoittuva tarina olisi ollut jo liikaa edellisten toistoa.

Taas kerran pidin myös Valkaman kauniista kielestä, erityisesti siitä miten hän kuvasi Färsaarten karua ja kaunista luontoa. Ja vaikken luonnollisesti tiedäkään, miltä puheenparsi rautakauden Pohjoismaissa on kuulostanut, kirjan henkilöiden dialogi ja sanavalinnat tuntuivat uskottavilta. Jäin tosin miettimään, millä kielellä nykyisen Suomen, Ruotsin, Skotlannin ja Irlannin alueilta olevat henkilöt kykenivät kommunikoimaan keskenään? Siihen en saanut kirjassa vastausta. Kirjassa oli lisää mielenkiintoista kuvausta skandinaavisesta mytologiasta ja uusien päähenkilöiden mukana myös kelttiläistä muinaisuskoa druideineen.

Olen kuunnellut kaikki kirjat äänikirjoina, pitkälti työmatkoilla, johon ne täydellisesti soveltuvatkin. Kirjat ovat sopivan kevyitä ja viihteellisiä sisällöltään mutta koska ne pitävät sisällään myös todellisia historian henkilöitä ja mytologiaa, ne eivät missään nimessä ole täyttä hömppää.

Goodreadsin ja Valkaman kotisivuilta katsoin, että hän ei ole vielä kirjoittanut muita aikuisten romaaneja, satuja kylläkin. On mielenkiintoista nähdä millä tiellä kirjailija jatkaa, kirjoittaako hän edelleen rautakauteen ja Suomeen liittyvää kirjallisuutta vai jotakin ihan muuta? Itse en ole ainakaan vielä kyllästynyt viikinkiaikaan ja toiveenani olisi saada lukea tarina viikinkien mailta. Olen oikeastaan lukenut vain yhden kirjan viikingeistä, Taavi Vartian Varastettu vaimo: keskiaikaan sijoittuva romaani (2015), joka oli ihan viihdyttävä. Pitääkin alkaa tutkailemaan muuta viikinkikirjallisuutta!

Terhi Tarkiainen - Pure mua

Gummerus 2018

✩✩✩ / ✩✩✩✩✩

"Vampyyrejä oli olemassa ja niitä myytiin ja hän omisti niistä yhden. Hän oli vampyyrinomistaja. Mikä oli kai vähän sama kuin olla koiranomistaja mutta kakkapussien sijaan hän saisi kulkea sen perässä ruumispussien kanssa."

Bongasin Terhi Tarkiaisen haastattelun kirjamessujen ohjelmistosta ja innostuin hänen esikoisteoksestan heti, koska en ole aiemmin lukenut Suomeen sijoittuvaa vampyyritarinaa ja kirjan kuvaus vaikutti muutenkin mahtavalta.

Pure mua kertoo kolmekymppisestä ikuisuusopiskelijasta Annasta, jonka vanhemmat ostavat hänelle syntymäpäivälahjaksi ikioman vampyyrin nimeltä Vlad. Kirja sijoittuu nykyajan Suomeen ja käsittää kolmen päivän ajanjakson Annan elämästä alkaen tämän kyseenalaisen syntymäpäivälahjan saamisesta. Mukaan kuvioihin astuu myös toinen, ei-niin-ystävällinen vampyyri ja kolmikko päätyy mutkien kautta ratkaisemaan vampyyreitä ihmisille välittävän Kennelin arvoituksen.

Kirjan parasta antia oli erittäin oivallinen pohdinta ihmis- tai oikeammin vampyyrioikeuksista, mitä sellaiselle olennolle saa tehdä, joka ei enää ole ihminen? Juoni oli muutenkin hyvin mukaansatempaava ja teksti niin sujuvaa, etten olisi arvannut kyseessä olevan esikoisteos. Pidin myös kovasti siitä, miten kirjan luvut alkoivat tekstipätkällä vuokravampyyrin mukana tulleesta "omistajan oppaasta" ja luvun juoni seurasi tätä pätkää.

Pure mua on täysin ainutlaatuinen sekoitus huumoria, jo mainittua vakavaa pohdintaa "uuselävien kädellisten" oikeuksista, Suomen sisällissodan historiaa sekä vampyyriromantiikkaa ja voinkin sanoa, etten ole aiemmin lukenut mitään vastaavaa.

Kirjassa oli kuitenkin myös ongelmia. Tarkiainen kirjoittaa hauskasti, ehkäpä vähän liiankin huumoripitoisesti ja vitsit tuntuivat menevän vähän väkinäisyyden puolelle. Lisäksi miinuksena oli kirjan loppuratkaisu, joka oli aika lailla absurdi sattuman kauppojen summa eikä siten kovin uskottava. Olen siinä mielessä tosikko lukija, että vaadin yliluonnollisia ja fantasiaelementtejäkin sisältävien kirjojen juonenkuluilta aina jonkunlaista johdonmukaisuutta ja uskottavuutta.

Moitteista huolimatta en malta odottaa seuraavaa osaa, jota Tarkiainen messuilla kertoi kirjoittavansa. Miten käy Annan ja Vladin romanssin ja löytyykö Suomesta kenties muitakin yliluonnollisia olentoja? Se jää nähtäväksi...

Selja Ahava - Ennen kuin mieheni katoaa

Gummerus 2017

✩✩ / ✩✩✩✩✩

"Tämä toinen nainen on vielä mykkä, mutta hän ilmestyy mieheeni eleinä. Hän on käsien liike ja silmien pyörähdys. Vielä toisinaan nuo kädet ovat kuitenkin minun. Silloin kun ne lohduttavat."

Ennen kuin mieheni katoaa perustuu kirjailija Selja Ahavan omakohtaiseen kokemukseen avioliiton kriisistä liittyen puolison transsukupuolisuuteen. Odotin kirjan lukemista kovasti, koska olen halunnut lukea enemmän HLBTI-kirjallisuutta ja olin lukenut arvosteluja kyseisen teoksen ansioista.

Ahava kuljettaa oman tarinansa ohella kertomusta Kristoffer Kolumbuksen löytoretkistä valtameren yli, tavoitteenaan löytää Intia. En ensin tavoittanut ollenkaan näiden kahden tarinan kiinnekohtaa eli sitä, miksi Ahava on valinnut rinnakkaiskertomukseksi juuri Kolumbuksen retket.

Kirjan lopussa tarinat nivoutuivat ihan mukavasti yhteen ja ymmärsin pointin olevan, että sekä kirjan päähenkilö että Kolumbus luulivat tunteneensa ja "nimenneensä" joitakin paikkoja ja asioita, päähenkilö esimerkiksi puolisonsa ruumiinosia ja piirteitä, Kolumbus taas maantieteellisiä paikkoja. Lopulta kummankin tarinassa käy ilmi, että heidän tuntemansa asiat muuttuivat eivätkä lopulta pitäneetkään paikkaansa.

Kirjan suurimmaksi ongelmaksi ja syyksi, miksi en siitä lopulta kovinkaan paljon pitänyt, nousi se, että jäin kaipaamaan Ahavan transsukupuolisen puolison näkökulma parisuhteen kriisiin ja kirja tylpistyi Ahavan lähes transfobiseksi terapiakirjaksi. Kirjaa oli välillä jopa vastenmielistä lukea siinä esiintyvän puolisoon kohdistuvan vihamielisyyden ja kaunan vuoksi, aivan kuin puoliso olisi tehnyt jotenkin hyvin väärin ja verisen loukkaavasti tuodessaan vihdoin esille sen, mitä hän on aina tiennyt olevansa.

Näen myös erittäin ongelmallisena sen, miten Ahava toistuvasti valitsee käyttää entisestä puolisostaan ja transnaisesta täysin väärää ja siten myös loukkaavaa sanaa "mies". Lisäksi koin ikävänä lukijan asettamisen tirkistelijän rooliin esimerkiksi päähenkilön listatessa kaipaamiaan entisen puolisonsa ruumiinosista, genitaalialueet mukaanlukien.

Kritiikilläni en halua väheksyä päähenkilön surutyötä siitä, että oman puolison transsukupuolisuus voi aiheuttaa muutoksia parisuhteeseen ja jopa jonkinlaisen kriisin. Tuntuu vain niin kovin vanhanaikaiselta ja ikävältä, että vielä 2000-luvulla puolison transsukupuolisuus voi aiheuttaa (?) kirjassa kuvatun äärimmäisen suuren inhimillisen tragedian.

Lopuksi on kuitenkin sanottava, että kirjoittaa Ahava kyllä osaa, kirjan kieli oli äärimmäisen kaunista ja taitavaa. Ennen kuin mieheni katoaa piti kuitenkin niin paljon edellä mainittuja ongelmia sisällään, että epäilen lukevani kirjailijan muuta tuotantoa, vaikka ne käsittelisivätkin eri teemoja.

Meik Wiik - The Little Book of Hygge

Penguin Books 2016

✩✩ / ✩✩✩✩✩

Ostin The Little Book of Hygge-kirjan (suomeksi Hygge - Hyvän elämän kirja) Tanskasta viime talven loppupuolella mutta se jäi tuolloin lukematta. Päätin odottaa sopivaa inspiraatiota ja nyt marraskuussa päivän ollessa lyhyttäkin lyhyempi, keitin glögiä ja syvennyin hyggeilyn maailmaan.

Meik Wiik on tanskalainen onnellisuustutkija, joka on tullut siihen tulokseen, että hyggeilyllä on merkittävä rooli tanskalaisten pärjäämiselle kansainvälisissä onnellisuustutkimuksissa. Hyggeily on, ainakin tämän kirjan mukaan, tärkeä osa tanskalaista identiteettiä ja kulttuuria, jonkinlainen olemisen ja tekemisen tapa, jota ei täysin samankaltaisena tai yhtä merkittävänä löydy muista kulttuureista. Suomeksi hyggeä on käännetty mm. kotoiluksi.

Wiik kertoo, että tanskalaiset arviovat monia asioita hygge-asteikolla eli onko esimerkiksi jokin ravintola tarpeeksi miellyttävä ja tunnelmallinen. Hyggestä tuli mieleeni suomalainen sisu ja sisukkuus, joita on myös vaikea kääntää tyhjentävästi vieraalle kielelle. Sisusta on muuten kirjoitettu myös kirja, ehkä pitäisi lukaista se seuraavaksi!

Wik tuo kirjassaan esille suht mielenkiintoista, joskaan ei kovin yllättävää, tutkimustietoa sekä onnellisuudesta ylipäätään että tanskalaisten hyggeilystä. Lisäksi hän kertoo vinkkejä hyggemäisempään elämäntapaan, esimerkiksi hyggemanifestissa mainitaan kymmenen tärkeintä hyggeen liittyvää tekijää, joita ovat mm. läsnäolo, nautinto ja harmonia. Hyggeilyyn liittyvä aktiviteetti voi siis vaihdella mutta on tärkeää, että tietyistä hyggeen liittyvistä asioista, kuten vaikkapa juuri rauhallisesta läsnäolon ilmapiiristä, ei tingitä.

Positiivista kirjassa oli sen visuaalisuus, kirja oli täynnä kauniita valokuvia ja taitavaa kuvitusta. Ulkonäkö siis oli täysi kymppi mutta kirjan sisältö jäi mielestäni aika köykäiseksi. Puolessa välissä tai vähintäänkin siinä vaiheessa, kun kynttilöiden ja ystävien merkityksestä hyggeilyssä oli mainittu kymmenisen kertaa, kyllästyin. Ehkä syy tähän kumpuaa siitä, että kotona oleilu tunnelmavalaistuksessa kaamoksen aikaan ei ole suomalaisillekaan tai ainakaan itselleni, kovin uutta ja ihmeellistä.

Myös monet kirjassa olevat hygge-vinkit tuntuivat aika lapsellisilta, esimerkiksi jo mainitsemieni kynttilöiden lisäksi Wiik neuvoo luomaan hyggemäistä tunnelmaa käyttämällä villasukkia ja lukemaan kirjoja... Hmm, ajattelisin, että nämä taitavat jo kuulua monen pohjoismaalaisen kaamosrepertuaariin, joten ehkäpä tämä kirja olikin suunnattu enemmän esimerkiksi amerikkalaisille?

Kuitenkin The Little Book of Hygge herätti ajatuksen, että ehkä meidän suomalaistenkin olisi hyvä pohtia hyvinvointiamme pitkän talven keskellä enemmän ja hellittää hieman, kenties laittaa sisukkuuden tilalle hieman hyggeä. Välillä voisi olla hyvä sallia itselleen hyggeilyn nimissä vaikkapa lempikirjan lukemista peiton alla, kuin lähteä puskemaan loskan läpi kuntosalille. Kaikenkaikkiaan kirjaan ei siis tule suhtautua kovin vakavana self help-oppaana onnellisuuteen, vaan enemmänkin "kirjakarkkina", jonka voi lukaista pelkästään vaikka sen hyggemäisen suloisen kuvituksen vuoksi.

Tove Jansson - Muumit ja tuhotulva (+ hieman muumitietoutta)

Småtrollen och den stora översvämningen

WSOY 1945

✩✩✩✩✩ / ✩✩✩✩✩

Kuten varmasti kaikille suomalaisille lapsille, muumit ovat näytelleet merkittävää roolia myös omassa lapsuudessani. Selkeimmät muumeihin liittyvät muistikuvani ovat Muumilaakson tarinoiden ääressä kököttämisestä ja olenkin varmaan tuolloin nähnyt kaikki siihen mennessä tulleet jaksot. En kuitenkaan muista, että minulle olisi muumikirjoja kovin paljoa luettu ja nyt kun huomasin, että ne kaikki ovat lainattavissa Helsingin kirjaston kautta e-kirjoina, paluuni Muumimaailmaan alkoi!

Ensin muutama sananen Tove Janssonista, jonka elämään ja koko tuotantoon perehdyin lyhyesti ennen kirjan lukua. Jansson kuuli ensimmäisen kerran muumipeikoista enonsa tarinoiden kautta, joissa ne esiintyivät jonkinlaisina pahoina, keittiön nurkissa piileskelevinä olentoina, jotka saattaisivat tulla esiin jos sisarentytär kävisi öisin liian tiuhaan ruokakomerolla. Tove päätyi myöhemmin aikuisena kirjoittamaan ensimmäisen lastenkirjansa Muumit ja suuri tuhotulva jatkosodan aikana, koska hän halusi synkkyyden keskelle muistutuksen lapsuuden onnesta ja turvallisuudesta. Muumit myös muuttuivat mustanvärisistä ilkimyksistä ystävällisiksi ja rauhaa rakastaviksi hahmoiksi eli sellaisiksi, joina ne me tänä päivänä tunnemme.

Toisen kirjansa, Muumipeikon ja pyrstötähden, hän julkaisi heti seuraavana vuonna 1946 ja muut muumikirjat pitkälti muutaman vuoden välein. Suuren yleisön suosioon Jansson pääsi vasta Taikurin hatun ilmestyttyä. Nykypäivänä muumit ovat maailmanlaajuisesti tunnettuja ja Janssonin kirjoja on käännetty yli kolmellekymmenelle kielelle ansaiten aseman käännetyimpänä suomalaiskirjailijana.

Muumit ovat tunnettuja siitä, että niiden parissa viihtyvät sekä aikuisten että lapset. Palatessani Muumimaailmaan tuttujen hahmojen luo, tunsin tutun ja turvallisen läikähdyksen lapsuudesta mutta tavoitin tarinoista myös uusia vivahteita. Muumeissa käsitellään yksinäisyyttä, surua ja onnen etsintää, jotka koskettavat myös aikuista lukijaa. Oli myös mielenkiintoista päästä muumien tarinan alkulähteille, koska Muumit ja tuhotulva alkaa Muumimamman ja Muumipeikon seikkailuna ja muut hahmot ilmaantuvat tarinaan vähitellen. Myös Muumipappa on kirjan alussa kadoksissa, Muumimamman mukaan hän on hävinnyt hattivattien matkaan. Kuten muumitarinoille on tyypillistä, hurjan seikkailun jälkeen perhettä kohtaa onni ja Muumipappa löytyy. Myös Muumipapan rakentama talo on kaikeksi onneksi säilynyt pystyssä ja perhe voi muuttaa sinne asumaan.

Kirjan perusteella käsitykseni Muumimammasta muuttui, muistelin häntä pullantuoksuisena, rauhallisena äitihahmona, kun taas kirjassa hän osallistui rohkeasti seikkailuun ja päätyi pelastamaan Muumipapan. On mahtavaa, miten Jansson on kirjoittanut Muumimammasta vahvan naishahmon aikana, jolloin niitä ei suoranaisesti vilissyt varmaankaan missään kirjallisuudessa, saatika saduissa.

Tove Janssonin taustoja tutkiessani sain selville myös, että hän on kuvittanut J.R.R. Tolkienin kirjan Hobitti, eli sinne ja takaisin, ensin ruotsinnoksen ja sitten suomennoksen (ensimmäisen suomennoksen nimi oli muuten Lohikäärmevuori eli erään hoppelin matka sinne ja takaisin (1973)).

Kaikki Janssonin muumikirjat listoja rakastaville lukijoille:

Muumit ja tuhotulva (1945)

Muumipeikko ja pyrstötähti (1946)

Taikurin hattu (1948)

Muumipapan urotyöt 1950)

Kuinkas sitten kävikaan? Kirja Mymmelistä, Muumipeikosta ja Pikku Myystä (1952)

Vaarallinen juhannus (1954)

Taikatalvi (1957)

Kuka lohduttaisi Nyyttiä? (1960)

Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia (1962)

Muumipappa ja meri (1965)

Muumilaakson marraskuu (1970)

Vaarallinen matka (1977)

Outo vieras Muumitalossa (1980)

Lisätietoa Janssonista löytyy mm.

http://tovejansson.com/

John Williams - Stoner

Bazar 2015 (alkuteos 1965)

✩✩✩✩ / ✩✩✩✩✩

Stoner ei herättänyt julkaisuajankohtanaan suurtakaan huomiota Yhdysvalloissa. Kirja kuitenkin kaivettiin naftaliinista joitakin vuosia sitten ja on sittemmin saanut ylistystä niin kotimaassaan kuin kansainvälisestikin. Kuten kirjan päähenkilö, myös John Williams teki uransa Missourin yliopiston englannin kielen laitoksella, vaikka alkupuheessaan kertookin, että teos on sepitteinen. Törmäsin kirjaan Goodreadsissa, jossa se oli on saanut arvioksi huimat 4,29 viidestä.

William Stoner syntyy köyhään maanviljelijäperheeseen Keskilänteen, josta saa pääsylipun pois, kun hänen isänsä ehdottaa maanviljelykseen liittyviä opintoja Missourin yliopistossa. Sattumalta Stoner päätyy englanninkielen ja kirjallisuuden kurssille ja jää sille tielleen. Kirjassa seurataan Stonerin elämänvaiheita 1900-luvun alkupuoliskolta, opiskelun aloittamisesta aina kuolemaan asti, hänen etenemistään yliopistomaailmassa ja avioliittoaan vaimonsa Edithin kanssa.

En ollut kirjasta kovin haltioitunut ensimmäisen luvun jälkeen mutta päästessäni pidemmälle, Stonerin sielunmaiseman kuvaus imaisi minut mukaansa. Erityisen mieleenpainuvaa kirjassa oli Williamin "herääminen eloon" hänen löytäessään yllättäen kutsumuksensa englanninkielen opiskelusta, joka ei uran myöhemmissäkään vaiheissa sammunut. Lisäksi Williamin ja Edithin vuosikymmeniä kestänyt tunnekylmä avioliitto ja Edithin mielenterveyden rakoilu ja sen vaikutus perheen elämään oli hyvin ansiokkaasti kirjoitettu. Pidin myös kovasti siitä, miten Williams kuljetti pääjuonen taustalla merkittävimpiä historiallisia tapahtumia, tärkeimpinä näistä myös Yhdysvaltoihin voimakkaasti vaikuttaneet maailmansodat.

Kirjan voisi kiteyttää olevan kertomus tavallisen miehen tavallisesta elämästä, joka sisälsi paljon kurjuutta mutta myös kauneuden täyttämiä hetkiä ja onnen pilkahduksia. Vaikka teksti olikin sujuvaa, sitä ei ollut helppo lukea sen vuoksi, että kiinnyin Stoneriin päähenkilönä suuresti ja hänen jatkuvat vastoinkäymisensä ja jopa julma kohtelu yliopistomaailmassa tuntuivat kamalan epäreiluilta. Myös Stonerin rakkaudenkaipuu epäonnistuneessa avioliitossa sekä pariskunnan tyttären Gracen joutuminen äitinsä epävakaiden mielenheilahtelujen uhriksi oli ahdistavaa luettavaa.

Tällä hetkellä Stonerista on tekeillä elokuva, jonka aion ehdottomasti mennä katsomaan sen valmistuttua. Tämänkaltaisten kirjojen elokuvasovituksissa tosin voi helposti jäädä uupumaan se tärkein eli päähenkilön rikas sisäinen maailma. Muihin Williamsin romaaneihin tutustumista jään pohtimaan, ainakaan Butcher's Crossingin (1960) teemana oleva biisoneiden metsästys ei vedä puoleensa mutta Rooman keisari Augustuksesta kertova Augustus (1972), saattaa vielä päätyä lukulistalle.

Laini Taylor - Karou, savun tytär

Daughter of Smoke and Bone

Tammi 2012 (alkuteos 2011)

✩✩✩ / ✩✩✩✩✩

Lukulistani pursuaa mielenkiintoista fantasiakirjallisuutta, koska haluan uppoutua erilaisiin fantasiamaailmoihin yksi kerrallaan ja siksi, että luen myös monenlaista muuta kirjallisuutta. Nyt pitkän odotuksen jälkeen sai vuoronsa Laini Taylorin Karou, savun tytär, joka on ensimmäinen osa kolmiosaisessa Karou-trilogiassa. Goodreadsissa kirjan arvostelujen keskiarvo on 4,03 viidestä, joten odotukseni olivat korkealla.

Karou on Prahassa asuva 17-vuotias taidekoulussa opiskeleva nuori, joka toipuu sydänsuruista, rakastaa piirtämistä ja viettää koulun jälkeen aikaa kahvilassa ystävänsä Zuzanan kanssa. Noh, siihen ne tavalliset asiat sitten loppuvatkin, sillä normaalin arjen lisäksi Karoun elämään kuuluvat myös perheen virkaa toimittavat kimeerit, jotka ovat puoliksi ihmisiä ja puoliksi eläimiä.

Karoun ottoisä Brimstone, jonkinlainen vuohen ja ihmisen risteymä, keräilee kauppaansa eri eläinten ja ihmisten hampaita syystä, jota hän ei Karoun kyselyistä huolimatta suostu kertomaan. Karou ei ole saanut tietää myöskään mitään omasta historiastaan, esimerkiksi miten hän on päätynyt Brimstonen hoteisiin tai miksi hänelle on tatuoitu silmät kirkkaansinisellä musteella keskelle kumpaakin kämmentä. Karou suorittaa ottoisälleen erilaisia, yleensä hampaiden hankintaan liittyviä tehtäviä matkoillaan ympäri maailmaa, kunnes hänen elämänsä mullistuu Akiva-nimisen serafin (=enkelin), kohtaamisen seurauksena.

Kirjassa oli monia loistavan fantasian aineksia: erikoisia olentoja, portaaleja toisiin kaupunkeihin ja rinnakkaismaailmoihin, rakkautta, taisteluita... Ahmaisin ensimmäisen puoliskon parissa päivässä, koska kirja alkoi niin koukuttavasti ja oli sujuvasti kirjoitettu. Olen viime aikoina lukenut Victoria Aveyardin Punainen kuningatar-sarjaa ja verrattuna siihen, Karoun tarina eteni nopeammin ja sujuvammin, kun taas edellisessä keskitytään turhan paljon päähenkilön Maren sisäiseen maailmaan. Bonuksena Taylorin kirjassa oli myös sen sijoittuminen ihmisten maailman osalta Prahaan, jossa olen matkustellut paljon ja kaupungin talviset kadut ja kapakat olikin helppo kuvitella mielessään.

Mitä sitten tökki tai mitä olisin kaivannut lisää? Hmm, ainakin eri maailmojen ja lajien, serafien ja kimeereiden, kuvausta. Kirja keskittyi puolesta välistä alkaen liian paljon Karoun ja Akivan rakkaustarinaan, joka oli tylsistyttävän kliseinen ja kohtalonomainen. Rakkauden roihahtamista ei oikein taustoitettu mitenkään muuten, kuin että sekä Karou että Akiva olivat vain niin yksinkertaisen kauniita ja täydellisiä, ettei mitään muuta olisi voinut käydäkään. Ehkä tämä osa kirjasta oli sitä Young Adult-osiota, johon 15-vuotias minäni olisi ihastunut mutta nyt "vähän" vanhempana olisin kaivannut kompleksisempaa meininkiä.

Ensimmäisessä kirjassa taustoitetaan hieman kimeereiden ja serafien vuosisatoja kestäneen sodan syitä sekä kuvataan lajien yhteiskuntajärjestystä. Tämä olikin kirjan parasta antia ja toivon, että tätä olisi enemmän jatko-osissa. Vaikken olekaan niin kiinnostunut Karoun ja Akivan romanssin tulevaisuudesta (koska epäilen että se on jo aika lailla taputeltu juttu eli ei voi päättyä kuin monen mutkan kautta onnellisesti), sarjassa on potentiaalia juuri mielenkiintoisten maailmojen ja tekstin sujuvuuden vuoksi.

Trilogian toinen osa Aika taistelun ja tähtivalon on suomennettu mutta kolmatta Dreams of Gods and Monsters ei, vaikka se on ilmestynyt jo 2014. Saa nähdä, riittääkö sarjan veto siihen, että jaksaisin lukea sen englanniksi vai jäänkö odottamaan suomentamista.

Alan Bradley - Loppusoinnun kaiku kalmistossa

Speaking from Among the Bones

Bazar 2016 (alkuteos 2013)

✩✩✩✩ / ✩✩✩✩✩

"Kuule Sowerby, ei tarvitse olla niin alentuva. En ole lapsi. Tai no, tarkasti ottaen ja lain silmissä minä kyllä taidan olla lapsi mutta on inhottavaa, jos minua kohdellaan sellaisena."

Flavia seikkailee jälleen! Loppusoinnun kaiku kalmistossa on jo viides osa Alan Bradleyn Flavia de Luce-sarjassa. Aiemmat sarjan osat ovat Piiraan maku makea, Kuolema ei ole lasten leikkiä, Hopeisen hummerihaarukan tapaus ja Filminauha kohtalon käsissä.

Flavia on 11-vuotias harrastelijasalapoliisi, joka sattuu aina olemaan väärässä paikassa väärään aikaan. Tai väärässä paikassa ehkä muiden mielestä, koska hänen suurimpia intohimojaan ovat kemian ja erityisesti myrkkyjen tutkimisen lisäksi erilaisten mysteerien selvittäminen. Bradleyn kirjat ovat hämmentävä ja ainutlaatuinen sekoitus nuoren tytön seikkailuja ja aikuisten dekkaria. Vaikka päähenkilö onkin lapsi, kirjojen tapahtumat ovat olleet sen verran jännittäviä ja verisiä, että ne on ehdottomasti suunnattu aikuisille lukijoille.

Sarjan ensimmäisten kirjojen aikana minua häiritsi muutama asia, joihin en vielä viidenteenkään mennessä ole saanut vastauksia. Miten 11-vuotias tyttö kykenee selvittämään välillä suht julmiakin murhia? Miksei Flavia käy koulua? Miten pienessä Bishop's Laceyn kylässä tapetaan jatkuvasti? Lopulta päätin hiljentää sisäisen kriitikkoni ja suhtautua Flavian seikkailuihin eräänlaisina satuina niin, ettei niiden tarvitsekaan olla kaikilta osin loogisia.

Kirjassa Loppusoinnun kaiku kalmistossa Flavia sattuu taas kasvokkain kuoleman kanssa ollessaan todistamassa Bishop's Laceyn suojelupyhimyksen jäänteiden ylöskaivamista. Kuinka ollakaan, pyhimyksen sijaan kirkon kryptasta löytyykin paikallisen urkurin ruumis.

Viihdyin taas Flavian seurassa hänen ratkaistessaan monimutkaista rikosta uskomattomalla päättelykyvyllään, rohkeudellaan ja tietenkin kemiantuntemuksellaan. Pidin erityisesti siitä, miten kirjassa Flavian oman suvun ja kylän historiaa punottiin yhteen.

Vaikka jokaisessa kirjassa onkin oma pääjuonensa erikoisine murhineen, taustalla kulkee sivujuonena tarina Flavian perheestä ja heidän kotikartanostaan Buckshaw'sta. Aiemmissa osissa nämä taustatekijät ovat pysyneet suht muuttumattomina, Flavian isosiskot yhtä ilkeinä kuin aiemminkin ja isä etäisenä ja surun murtama vaimonsa poismenon vuoksi. Tässä kirjassa Bradleyn tavoitteena tuntui olevan uuden suunnan ottaminen, muun muassa tuomalla esiin Buckshaw'n epävarma tulevaisuus perheen vararikon vuoksi sekä lopun jännittävä cliffhanger, jota en todella osannut odottaa.

Miika Nousiainen - Juurihoito (+ muutama sana Vadelmavenepakolaisesta)

Otava 2016

✩✩ / ✩✩✩✩✩

Olen lukenut myös Miika Nousiaisen kaikki edelliset romaanit, Vadelmavenepakolaisen (2007), Maaninkavaaran (2009) ja Metsäjätin (2011). Suosikkini näistä on ollut ehdottomasti Vadelmavenepakolainen, joka oli viihdyttävä tarina ruotsalaisen sielun omaavasta mutta Suomeen syntyneen Mikon tavoitteesta muuttua lopullisesti ruotsalaiseksi keinoja kaihtamatta. Nousiaisen tyyli on kirjoittaa näennäisen tavallisista ihmisistä tragikoomisesti, viljellen mustaa huumoria ja oivalluksia elämästä. Kuten edellisetkin kirjat, myös Juurihoito sai minut paikoin nauramaan ja paikoin liikuttumaan tarkkanäköisellä kuvauksellaan ihmisen lopullisesta tavoitteesta, joka kaikissa Nousiaisen teoksissa on ollut onnen tavoittelu.

Juurihoito alkaa siitä, kun lapsuudessa isänsä hylkäämä Pekka löytää aikuisena sattumalta velipuolensa Eskon, joka toimii hänen hammaslääkärinään. Veljekset alkavat tutustua toisiinsa ja päätyvät selvittämään kadonneen isänsä arvoitusta. Ahmaisin kirjan alun, koska Eskon ja Pekan ensikohtaamiset olivat älyttömän hauskoja heidän erilaisuudestaan johtuen. Lopussa kirja menetti tehoaan, kun veljekset lähtivät kiertämään maailmaa ja tuntuivat löytävän vähän joka kolkasta uuden sisarpuolen. Koen, että kaksi päähenkilöä olisi riittänyt kantamaan tarinan lapsena hylätyistä veljeksistä etsimässä kauan kadonnutta isäänsä, nyt muiden sisarusten tarinat eivät kantaneet.

En myöskään pitänyt tarinaan turhaan ympätystä sivujuonteesta, jossa veljekset kohtasivat eri maissa erilaisia sorron muotoja (Australian aboriginaalit, Thaimaan prostituution uhrit) ja sitten kommentoivat näitä ei-niin-omaperäisin lausahduksin ja elämänviisauksin, kuten "ei kyse ole tilan puutteesta vaan erilaisuuden hyväksymisestä. Täytyy aloittaa itsestä.". Lopulta nämä maailmaa syleilevät kommentit alkoivat lähinnä ärsyttää. Eli lyhykäisyydessään Juurihoidosta: alku vakuutti, viimeiset sata sivua luin pakolla ja tipautti tähdet kahteen.

Kun aloin lukea Juurihoitoa, innostuin myös katsomaan Vadelmavenepakolaisen elokuvaversion, koska listafriikkinä pyrin aina ennen pitkää myös katsomaan kaikista lukemistani kirjoista tehdyt elokuvat. Vadelmavenepakolainen elokuvana hämmensi minut alun jälkeen täysin, koska juoni oli lähes täysin alkuasetelmaa lukuunottamatta eri kuin kirjassa! En näe tähän mitään "hyvää" syytä, koska alkuperäinen kirja piti sisällään loistavat farssin ainekset. Erityisesti harmitti elokuvan muuttaminen romanttiseksi komediaksi päälleliimattuine loppuineen, blaah. Kirjahan loppui Mikon rakentamien kulissien ja samalla mielenterveyden täydelliseen romahtamiseen, poliisien väliintuloon ja jätti auki sen, mitä Mikolle lopulta elämässä kävi.

Johanna Valkama - Linnavuoren Tuuli

Otava 2017

✩✩✩ / ✩✩✩✩✩

Linnavuoren Tuuli on Valkaman toinen teos sarjassa Metsän ja meren suku. Tykkäsin ensimmäisestä sarjan osasta Itämeren Auri (2017), joka kertoo Tuulin äidin Aurin nuoruudesta. Samoin kuin Itämeren Auri, myös tämä toinen osa on kertomus nuoresta naisesta itsenäistymisen kynnyksellä rautakauden Suomessa. Sekä äiti että tytär pohtivat omissa kirjoissaan osaansa sekä yhteisössään että maailmassa, eikä heistä kumpikaan tunnu soveltuvan äidin ja vaimon rooliin, joka heille kylään jäädessään olisi tarjolla.

Kuten äitinsä Auri, joka halusi Hämeen parantajaksi ja tämän myös saavutti, Tuuli ei koe parantajan tietä omakseen vaan hänen verensä vetää vastoin vanhempiensa tahtoa seikkailuihin ja taisteluihin kotipitäjän ulkopuolelle. Tuuli päättääkin karata kotoaan jo matkalle lähteneen veljensä perään ja löytää itsensä jos jonkinlaisista tilanteista ja lopulta keskeltä sotaa.

Vaikka kirja on rautakaudelle sijoittuva viihteellinen kuvaus nuoren naisen itsenäistymisestä rakkauskuvioineen, kirjassa on ansiokasta kuvausta suomalaisesta mytologiasta ja Suomen rautakauden historiasta paikkoineen ja tapahtumineen. Olen lukenut myös Mikko Kamulan Ikimetsien sydänmailla, joka pitää vielä enemmän sisällään tietoa suomalaisesta muinaisuskosta. Kamulan kirja oli hyvin mielenkiintoinen, mutta mielestäni vähän turhankin tuhtia tavaraa, ihan kuin kirjailija ei olisi malttanut jättää tiedonjyvääkään sen ulkopuolelle. Suhteessa Valkaman kirjoihin, Kamula kirjoittaa fantasiapainotteisesti, kun taas Metsän ja meren suvussa ei loppujen lopuksi tapahdu mitään yliluonnollista, vaikka noidat noituvatkin ja parantajat loitsivat.

Kirjasta on mainittava myös sen kaunis kieli ja upeat luontokuvaukset. Valkamaa lukiessa, tai minun tapauksessani kuunnellessa, voi melkein kuvitella ratsastavansa Hallava-hevosella pitkin ansapolkua tai haistavansa kodassa sihisevät liemet.

Viimeiset kappaleet tarinassa esiintyvistä oikeista historiallisista henkilöistä ja tapahtumien ja paikkojen taustoista kannattaa mielestäni lukea ensimmäiseksi, vaikka se paljastaakin hieman tarinan juonesta. Koen, että joidenkin historiallisten seikkojen ymmärtämistä olisi helpottanut ja tehnyt mielenkiintoisemmaksi se, että olisin perehtynyt niihin hieman etukäteen. Esimerkiksi yhden heimon kutsuminen lappalaisiksi hämmensi, koska kirjassa he asuivat Hämeen (nykyisen Pirkanmaan) alueella. Lopussa heimojen taustoista kävikin ilmi, että lappalaisiksi kutsuttiin erämaassa asuvia ja siitä elinkeinonsa saavia henkilöitä maantieteellisestä sijainnista riippumatta.

Tämän kirjan innoittamana suunnittelen retkeä Rapolan linnavuorelle, vaikkei linnoituksen raunioista taidakaan olla jäljellä kuin kiviröykkiöitä. Vaikkei kirjasarja ole maailmaani järisyttänytkään, on se sen verran mukaansatempaava, että aion myös lukea sarjan kolmannen osan, Kaukosaarten Ainon!

Tervetuloa!

Hei kaikille, tervetuloa ihkauuteen kirjablogiini!

Sain idean perustaa blogini siitä, että rakastan lukemisen lisäksi kirjoista puhumista ja niiden arvioimista. Olen lukenut ihan pienestä pitäen suhteellisen paljon ja kirjasto oli lapsuuden lempipaikkojani. Opiskeluaikoina lukutahtini hieman hiipui mutta työelämään siirryttyäni elvytin lukuharrastukseni uudelleen. Varmaankin suhteessa moneen muuhun kirjabloggariin luen aika maltillisia määriä, mutta pyrin kasvattamaan lukumääriäni kirjahaasteilla. Tämän vuoden lukuhaasteena on 55 kirjaa, tällä hetkellä olen lukenut 45 eli voiton puolella ollaan! Lempiasioitani maailmassa ovat kahvi ja kirjat, joista blogin nimikin on saanut inspiraationsa.

Luen kaikenlaista kirjallisuutta, lempparigenrejäni ovat fiktiivisten romaanien lisäksi mm. fantasia, dekkarit ja historiallinen fiktio.

Terveisin,

Katri