Johanna Valkama - Linnavuoren Tuuli

Otava 2017

✩✩✩ / ✩✩✩✩✩

Linnavuoren Tuuli on Valkaman toinen teos sarjassa Metsän ja meren suku. Tykkäsin ensimmäisestä sarjan osasta Itämeren Auri (2017), joka kertoo Tuulin äidin Aurin nuoruudesta. Samoin kuin Itämeren Auri, myös tämä toinen osa on kertomus nuoresta naisesta itsenäistymisen kynnyksellä rautakauden Suomessa. Sekä äiti että tytär pohtivat omissa kirjoissaan osaansa sekä yhteisössään että maailmassa, eikä heistä kumpikaan tunnu soveltuvan äidin ja vaimon rooliin, joka heille kylään jäädessään olisi tarjolla.

Kuten äitinsä Auri, joka halusi Hämeen parantajaksi ja tämän myös saavutti, Tuuli ei koe parantajan tietä omakseen vaan hänen verensä vetää vastoin vanhempiensa tahtoa seikkailuihin ja taisteluihin kotipitäjän ulkopuolelle. Tuuli päättääkin karata kotoaan jo matkalle lähteneen veljensä perään ja löytää itsensä jos jonkinlaisista tilanteista ja lopulta keskeltä sotaa.

Vaikka kirja on rautakaudelle sijoittuva viihteellinen kuvaus nuoren naisen itsenäistymisestä rakkauskuvioineen, kirjassa on ansiokasta kuvausta suomalaisesta mytologiasta ja Suomen rautakauden historiasta paikkoineen ja tapahtumineen. Olen lukenut myös Mikko Kamulan Ikimetsien sydänmailla, joka pitää vielä enemmän sisällään tietoa suomalaisesta muinaisuskosta. Kamulan kirja oli hyvin mielenkiintoinen, mutta mielestäni vähän turhankin tuhtia tavaraa, ihan kuin kirjailija ei olisi malttanut jättää tiedonjyvääkään sen ulkopuolelle. Suhteessa Valkaman kirjoihin, Kamula kirjoittaa fantasiapainotteisesti, kun taas Metsän ja meren suvussa ei loppujen lopuksi tapahdu mitään yliluonnollista, vaikka noidat noituvatkin ja parantajat loitsivat.

Kirjasta on mainittava myös sen kaunis kieli ja upeat luontokuvaukset. Valkamaa lukiessa, tai minun tapauksessani kuunnellessa, voi melkein kuvitella ratsastavansa Hallava-hevosella pitkin ansapolkua tai haistavansa kodassa sihisevät liemet.

Viimeiset kappaleet tarinassa esiintyvistä oikeista historiallisista henkilöistä ja tapahtumien ja paikkojen taustoista kannattaa mielestäni lukea ensimmäiseksi, vaikka se paljastaakin hieman tarinan juonesta. Koen, että joidenkin historiallisten seikkojen ymmärtämistä olisi helpottanut ja tehnyt mielenkiintoisemmaksi se, että olisin perehtynyt niihin hieman etukäteen. Esimerkiksi yhden heimon kutsuminen lappalaisiksi hämmensi, koska kirjassa he asuivat Hämeen (nykyisen Pirkanmaan) alueella. Lopussa heimojen taustoista kävikin ilmi, että lappalaisiksi kutsuttiin erämaassa asuvia ja siitä elinkeinonsa saavia henkilöitä maantieteellisestä sijainnista riippumatta.

Tämän kirjan innoittamana suunnittelen retkeä Rapolan linnavuorelle, vaikkei linnoituksen raunioista taidakaan olla jäljellä kuin kiviröykkiöitä. Vaikkei kirjasarja ole maailmaani järisyttänytkään, on se sen verran mukaansatempaava, että aion myös lukea sarjan kolmannen osan, Kaukosaarten Ainon!