Leffa-arvostelu: The Favourite (2018)

★★★☆☆

Ja taas on aika elokuva-arvion! Kävin juuri katsomassa elokuvan The Favourite (2018), joka voi olla osalle tuttu tämän vuoden Oscar-kähinöistä. Se oli nimittäin ehdokkaana parhaaksi elokuvaksi ja pääosaa esittävä Olivia Colman voitti roolisuorituksestaan parhaan naispääosan Oscarin. Itse päätin mennä katsomaan elokuvan heti nähtyäni trailerin, koska kuten kirjoitin aiemmin, haluan käydä katsomassa elokuvia, joissa on mielenkiintoisia naisrooleja. Ja tietenkin samoin kuten rakastan historiallisia kirjoja, pidän kovasti myös historiallisiin tositapahtumiin pohjautuvista leffoista.

The Favourite kertoo vuosina 1702-05 Iso-Britanniaa hallinneesta kuningatar Annasta (Olivia Colman) ja hänen suosiostaan kilpailevasta kahdesta ystättärestä, Marlborough'n herttuattaresta Sarah Churchillista (Rachel Weisz) ja tämän serkusta Abigail Hillistä (Emma Stone). Leffan jälkeen oli pakko selvittää, pitääkö sen juoni paikkansa ja kyllä ainakin osittain, sillä Sarah Churchill todella toimi kuningattaren parhaana ystävänä ja myös poliittisena neuvonantajanaan. 

Elokuva esittää kuningatar Annan epävakaana ja toisten mielipiteille alttiina hallitsijana ja hän ottaa vuorotellen neuvoja vastaan kummaltakin ystävättäreltään, koskivat ne sitten sotapolitiikkaa tai vähemmän merkityksellisiä asioita. Oikeastaan Annaa ei tunnu paljon valtion asiat kiinnostavan vaan hän mieluummin leikkisi lemmikaniensa kanssa tai lepäilisi huoneessaan muiden hoitaessa poliittisen juonittelun. Annaa riivaa myös heikko terveys ja surullinen historia, hän kertoo elokuvassa menettäneensä lähes kaksikymmentä lasta, joko keskenmenoina tai heti syntymän jälkeen. Tarkistin tämänkin asian elokuvan jälkeen ja se piti myös paikkansa.

Aivan ilmiselvästi parasta elokuvassa oli naispäähenkilöiden esittäminen muulla tavalla kuin mihin olemme useimmiten tottuneet (useimmiten siksi, että naisten roolihahmot alkavat onneksi pikkuhiljaa monipuolistua). Sarah Churchill ja Abigail Hill oli kirjoitettu älykkäiksi ja häikäilemättömiksi, seksuaalisesti aktiivisiksi ja itsevarmoiksi eli siis sellaisiksi, joiden näyttelijöinä olemme useimmiten tottuneet näkemään miehen. Erityisen ilahduttavaa tämä oli siksi, että elokuva sijoittuu 1700-luvun alkuun ja kompleksiset päähenkilöt loivat ajalle tyyypillisen konservatiivisuuden kanssa mielenkiintoisen ristiriidan.

On sitten Oscareista mitä mieltä tahansa, esimerkiksi itse en mitenkään arvota katsomiani elokuvia palkintojen perusteella, Colman näyttelee fantastisesti hyvin epävakaata kuningatarta ja vaikken muita Oscar-kilpaehdokkaita ole nähnykään, hän on varmasti pystinsä ansainnut. Ihastuin Colmanin näyttelemiseen jo rikossarjassa Broadchurch (2013-2017), joka on muuten parhaita brittiläisiä sarjoja, joita olen nähnyt. Eli vahva suositus myös sille! Myös muiden päähenkilöiden, Emma Stonen ja Rachel Weiszin roolisuoritukset olivat erittäin hyviä ja uskottavia. Elokuvan ohjaus oli myös upeaa ja vaikken ohjaamisesta kovin paljoa ymmärräkään, olivat esimerkiksi pitkät, henkilöitä linnan käytävillä seuraavat kohtaukset hienosti toteutettu.

Elokuva yllätti siinä mielessä negatiivisesti, että naisten välisten suhteiden kuvaukset olivat trailerissa tuotu esiin elokuvan humoristisempaa puolta esiintuoden, kun taas itse elokuvan tunnelma oli paikoitellen aika ahdistava. Kireää tunnelmaa luotiin muun muassa piinaavalla viulumusiikilla ja jatkuvalla väkivallan uhalla. Herkkänä katsojana jatkuva uhkailu ja välillä jopa raakuus ei ollut minun heiniäni, joten arvostelu tipahti kolmeen tähteen.

Alan Bradley - Nokisen tomumajan arvoitus

As Chimney Sweepers Come to Dust

Bazar 2017 (alkuteos 2015)

★★★☆☆

Huom! Sisältää paljastuksia sarjan edellisistä osista.

"Kuten jo sanoin, olin omillani ja todisteiden haaliminen oli ja olisi jatkossakin kuin lattialle levinneiden pippureiden keräämistä."

Nokisen tomumajan arvoitus on seitsemäs osa Flavia de Lucen seikkailuja, edellisten kahden osan arvostelut voit lukea täältä ja täältä. Ehkä on jo tylsää lukea saman kirjasarjan arvosteluja, mutta muistakaan kuin lukemistani kirjoista en voi kirjoittaa, joten tässä sitä mennään taas!

Edellisen kirjan lopussa Flavia sai kuulla, että hänen isänsä ja tätinsä ovat päättäneet lähettää hänet Kanadaan Miss Bodycoten tyttökouluun. Se, että samaa koulua on käynyt myös Flavian edesmennyt äiti Harriet, ei saa häntä innostumaan maisemanvaihdoksesta vaan hän kokee tulleensa karkotetuksi ja väärinkohdelluksi. Flavian ei tarvi kovin kauaa pyöritellä peukaloitaan Bodycotessa, koska heti hänen ensimmäisenä iltana hänen makuuhuoneensa takasta tipahtaa muumioitunut ruumis, jonka arvoitusta salapoliisimme lähtee tietenkin selvittämään. Matkan varrella Flavia osallistuu ensimmäistä kertaa elämässään oppitunneille ja saa kuulla lisää Peltokanalinnuista eli jonkinlaisesta maailmansotien aikaisesta salaseurasta, johon osa Flavian sukulaisista ja nyt myös hänet itse, on liitetty.

Luulin olevani kirjasarjan suhteen jo lähes kyvytön arvostelemaan sitä objektiivisesti, koska kuten kirjoitin aiemmin, luovuin kriittisestä suhtautumisestani erikoiseen sankarittareen ja hänen seikkailuihinsa jo alkumetreillä ja tämän jälkeen olenkin vain nauttinut niistä. En kuitenkaan rakastanut Nokisen tomumajan arvoitusta samalla tavalla kuin aiempia ja arvostelenkin sen vain kolmen tähden arvoiseksi suoritukseksi. Eniten minua häiritsi, että tosiaan, Flavia törmää heti ensimmäisenä iltanaan ruumiseen, jonka mysteerin selvittäminen toimii kirjan pääjuonena. Toki aiemmissakin sarjan osissa juoni on pyörinyt tarinan alussa tapahtuneen murhan tai ruumin löytämisen ympärillä, mutta nyt se oli erityisen silmiinpistävää, koska tämä tapahtui Flavialle ennestään vieraassa ympäristössä. Muissa kirjoissa olen aina ajatellut, että hänen elämässään on ns. tavallisempia vaiheita murhamysteerien selvittämisen ympärillä ja kirjat ovat ikäänkuin Flavian muistiinpanoja niiden ratkaisusta.

Kirjassa tuodaan esiin sivujuonena myös koulusta kadonneiden tyttöjen arvoitus, jossa olisi mielestäni ollut aineksia pääjuoneksi. Toivoisin, että Bradley ottaisi repertuaariinsa myös muita mysteerejä, kuin tämän tavalliseksi muotoutuneen tarinan, jossa jokainen kirja alkaa murhasta, joka lisää Flavian elämän epäuskottavuutta.

Toivoin, että Nokisen tomumajan arvoitus olisi kertonut lisää Peltokanalinnuista, koska tämä mielenkiintoinen juonikuvio alkoi kehkeytymään edellisessä osassa ja ymmärsin yhdeksi syyksi Flavian lähettämiselle toiselle mantereelle olevan juuri se, että hän kulkisi äitinsä jalanjäljissä. Bradley tekee kuitenkin erikoisen ratkaisun kertomalla lukijalle Flavian äänellä, että "hänelle kerrotut asiat ovat niin salaisia, ettei voi kertoa niistä enempää". Mitä ihmettä? Tämä lukijan pimentoon jättäminen ei saanut ainakaan minua puolelleen.

Myös seuraavat kaksi osaa on jo suomennettu ja toivon kovasti taas tuttua imua sarjaan! Nokisen tomumajan arvoitus muuten sopii Helmet-lukuhaasteessani kohtaan 36. Kirjassa ollaan yksin.

Lian Hearn - Satakielilattia

Across the Nightingale Floor

Otava 2003 (alkuteos 2002)

★★☆☆☆

Kirjailija Gillian Rubinsteinin Lian Hearn-salanimellä kirjoittama Satakielilattia on ensimmäinen osa trilogiassa Otorin klaanin tarina. Kirja on ollut jo pidemmän aikaa lukulistallani ja sattumalta löysin sen kirjaston poistohyllystä. Rubinstein kertoo alkupuheessa kirjasarjan sijoittuvan kuvitteelliseen, feodaaliaikaa elävään valtakuntaan, joka on saanut inspiraationsa japanilaisista tavoista ja perinteistä. Sarjan tapahtumapaikkana on siis kuvitteellinen Kolmas valtakunta ja kirjan alusta löytyy kyseisen maailman kartta. 

Nuoren Takeon palatessa seikkailultaan metsästä hän huomaa, että Kolmatta valtakuntaa hallitseva pahamaineinen Tohanin klaani on polttanut hänen kotikylänsä maan tasalle ja koko hänen perheensä on kuollut. Takeon pelastaa ylimys Shigeru Otori, joka ottaa hänet ottolapsekseen. Shigerun suojissa Takeo saa kuulla lisää Kolmen valtakunnan historiasta sekä Tohanin klaanin julmuuksista erityisesti kätkettyjä kohtaan, joihin myös Takeon perhe kuului. Shigerulla on omat kaunansa klaania kohtaan ja Takeon vannottua uskollisuutta ottoisälleen he alkavat suunnitella klaanin julman johtajan surmaa. Apuna mahdottomalta tuntuvassa tehtävässä ovat Takeon vastaheränneet ylivoimaiset fyysiset ja maagiset kyvyt.

Olin aluksi innoissani, koska en ollut aiemmin lukenut Japanista inspiroitunutta fantasiaa ja tarina lähtikin mukavasti liikkeelle. Kuten mainittua, kirjailija ammentaa todellisesta keskiaikaisesta japanilaisesta kulttuurista ja historiasta teeseremonioineen, temppeleineen ja samuraineen. Luin myös, että kirjassa esiintyvä uskonnollisen ryhmittymän, kätkettyjen kohtalo viittaa myös todellisiin tapahtumiin eli kristittyjen vainoon keskiajan Japanissa. Myös itse satakielilattioiden olemassaolo oli minulle uutta, suosittelen tsekkaamaan vaikkapa Youtubesta miltä sellainen kuulostaa! 

Kulttuurihistoriasta inspiroituneet kuvaukset ovatkin kirjan parasta antia, koska muuten juoni jää yllättävän köykäiseksi. Erityisen ohuiksi jäävät päähenkilöt Takeo ja Kaede ja heidän rakkaustarinansa (jos toisaalta olet ikävystyttävien, fantasiamaailmassa tapahtuvien romanssien ystävä, löydät lisää luettavaa esimerkiksi tästä). Hämmentävää kyllä, myös itse satakielilattian ylitys kirjan pääjuonena tuntui unohtuvan lähes täysin jonnekin muun ninjatoiminnan ja romanttisten haihattelujen joukkoon.

Kirjan toinen pääjuoni satakielilattian takana piileskelevän hirmuhallitsijan tappamisen ohella on siis sankarimme Takeon ja poliittisena pelinappulana toiseen klaaniin lapsena annetun Kaeden rakkaustarina. Minulla ei sinänsä ole mitään romanttisia juonenkäänteitä vastaan jos ne on kirjoitettu jokseenkin uskottavasti mutta Satakielilattian teiniromanssi oli valitettavasti kaikkea muuta. Tätä kuvaa hyvin nuoren parin ensimmäinen kohtaaminen, jolloin Kaeden ja Takeon rakkaus leimahtaa ensin Kaeden puolelta hänen nähdessään Takeo vilaukselta ja hetkea myöhemmin Takeo ihastuu päätä pahkaa Kaedeen myöskin puhumatta hänelle halaistua sanaa. Itseasiassa rakastavaiset taitavat puhua kirjassa toisilleen alle kymmenen lausetta, joista suurin osa on luokkaa "tapan itseni, jos en saa olla kanssasi". Satakielilattia oli siis vähän kuin huono fantasiaversio Romeosta ja Juliasta.

Sekä Takeo että Kaede jäivät muutenkin pinnalliksiksi hahmoiksi. Takeo on kirjan alussa jonkinlainen ottoisänsä pelastama tabula rasa, jonka päälle liimataan vähän ninjamaisia vivahteita ja kostonhimoa kamalanilkeää Tohanin klaanin johtajaa kohtaan.  Kaedesta en saanut taas minkäänlaista otetta, häneen liittyvät kuvaukset käsittelivät joko katkeruutta siitä, että hänet oli erotettu perheestään pienenä tai hänen palaavaa rakkautta Takeota kohtaan. Kirjassa ei selitetty myöskään millään tavalla sitä, miksi ihmeessä Takeon maagiset kyvyt heräsivät eloon vasta sitten, kun hän karkasi Shigerun avulla kotikylästään ja sai kuulla lisää taustastaan. Luulisi, että esimerkiksi kyvyn muuttua näkymättömäksi olisi huomannut aiemminkin...

Totean siis, että Otorin klaanin tarina ei todellakaan mene jatkoon ja älkääkä vain uskoko kirjan takakannessa olevaa tekstiä "kaikki ainekset suureksi fantasiailmiöksi". Sainpahan kuitenkin taas täytettyä yhden kohdan Helmet-lukuhaasteesta, kohta 25. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin.

Sarah Lark - Valkoisen pilven maa

 Im Land der weißen Wolke

Bazar Kustannus 2015 (alkuteos 2007)
★★★☆☆

Nappasin kirjastosta Sarah Larkin kirjan Valkoisen pilven maa taas kerran kauniin kansikuvan perusteella. Innostuin myös kirjan sijoittumisesta Uuteen-Seelantiin, koska en ole kyseisestä maasta vielä lukenut yhtäkään kirjaa, kummallista kyllä. Kirjan sivumäärä, lähes 900 sivua, tosin vähän huippasi, koska kyllästyn helposti. 

Kirjan alkuasetelmassa päähenkilöt Helen ja Gwyn elävät tahoillaan kotimaassaan Iso-Britanniassa vielä tietämättöminä siitä, että heidän koko elämänsä tulee muuttumaan toisella puolella maailmaa solmittavien avioliittojen johdosta. Helen toimii hemmoteltujen aatelispoikien kotiopettajattarena, kun kuulee, että Uuteen-Seelantiin muuttaneille siirtolaismiehille etsitään vaimoja. Hän saa lähettämäänsä kirjeeseen romanttisen vastauksen ja uskaltautuu astumaan Uuteen-Seelantiin purjehtivaan laivaan. Siellä hän tapaa aatelisen perheen tyttären Gwynin, jonka isä on menettänyt uhkapelissä uusseelantilaisen lammastilallisen pojalle. 

Toisin kuin Helen, Gwyn ei ole koskaan perheensä painostuksesta huolimatta haaveillut avioliitosta pätkän vertaa vaan hän haluaisi keskittyä maatilan hoitamiseen, lampaiden paimentamiseen ja rakkaisiin eläimiinsä. Muutto Uuteen-Seelantiin tarjoaa kuitenkin Gwynille ainutlaatuisen mahdollisuuden paeta tulevaa aatelisrouvan puuduttavaa elämää kotimaassaan ja hän lähtee matkaan innoissaan. Pelkkä seikkailunhaluhan ei olisi kyseisenä aikakautena hienolle naiselle sopiva syy matkustamiseen ja myös Helen joutuu tahollaan korostamaan, että lähtee matkalle vain aviomies mielessään. 

Perillä Heleniä ja Gwyniä toki odottaa avioliitto kuten etukäteen on sovittu, mutta heidän kauhistuksekseen aviomiehet osoittautuvat aivan erilaisiksi, kuin mitä he ovat odottaneet. Naiset yrittävät selviytyä uuden elämän tuomista koettelemuksista miten kuten pystyvät ja tukeutumalla ystävyyteensä.

Helen ja Gwyn ovat eri yhteiskuntaluokista mutta heidän kohtaloitaan yhdistää se, ettei 1800-luvun lopussa naisille ollut juuri muita tulevaisuudenvaihtoehtoja kuin avioliitto ja äitiys. Kirjassa käsitellään päähenkilöidensä tarinoiden välityksellä naisen asemaa ja sukupuolen välistä syvää epätasa-arvoa, jolloin naiset olivat aina miehen, ensin isän ja sitten aviomiehen, holhouksen alla ja joutuivat alistumaan tiukkoihin käyttäytymisnormeihin. Pidin kirjaa ensimmäiset muutama sata sivua luettuani jokseenkin harmittomana ja kepeänä mutta juoneen tuli myös tummempia sävyjä. Ihan herkimmille romantiikannälkäisille lukijoille kirja ei siten ole paras valinta.

Hevos- ja koirarakkaana ihmisenä pidin siitä, miten eläimiä nostettiin eräänlaisina sivuhenkilöinä tarinaan. Vaikka kirjassa oli myös romantiikkaa, se oli erityisesti kuvaus ystävyydestä ja naisten (heikosta) asemasta muutama vuosisata sitten. Valkoisen pilven maa ei muuttanut maailmaani enkä välttämättä vuosien kuluttua muista sen sisällöstä kovin paljoa. Se oli kuitenkin ihan viihdyttävä ja jos ei pituutensa vuoksi sovi ihan välipalakirjaksi, ainakin kaveriksi kesälomalla riippumattoon. 

Kirjan pituuden kanssa kävi kuten odotinkin eli intoni vähän sammahti sen puolessa välissä, jossakin niillä paikkeilla kun Helenin ja Gwynin lisäksi tarinaan ilmestyi uusia minäkertojia, jotka vielä teoksen alussa olivat olleet lapsia tai eivät edes vielä syntyneet. Kirja olisi voitu mielestäni pätkäistä tästä kohtaa kahtia. Sarjan seuraava osa, Maorien laulu, kertoo näemmä Helenin ja Gwynin lastenlapsista ja pysyttelee samoissa tiiliskivimäisissä sivumäärissä. Ihan heti en koe pakottavaa tarvetta jatkaa sarjan parissa mutta varmasti senkin aika vielä tulee!

Valkoisen pilven maa sopii Helmet-haasteessani kohtaan 11. Kirja käsittelee naisen asemaa yhteiskunnassa.

Laura Save - Paljain jaloin

WSOY 2013

"En olisi koskaan uskonut, että kohdalleni osuu tällaista. Vaikka olen aina pelännyt sairastuvani syöpään, en kuitenkaan jotenkin tosissani ajatellut, että sellainen on mahdollista. Syöpähän on se, josta luetaan kirjoista. Siihen sairastuu joku urhea sankaritar, joka taistelee loppuun saakka ja paranee, kun läheiset jo luulevat että toivo on menetetty".

Laura Save oli pienen pojan äiti, vaimo ja lääketieteen opiskelija. Saven elämä muuttui kertarysäyksellä hänen saadessaan kuulla, että hänen polvestaan on löydetty osteosarkoomaa eli luusyöpää. Kirjan kansilehdestä käy ilmi, että Save menehtyi sairauteen vuonna 2012 ja kirja julkaistiin postuumisti. Romaani koostuu Saven muistiinpanoista ja päiväkirjamerkinnöistä ja jakaantuu kolmeen osaan, joista ensimmäinen alkaa diagnoosin saamisesta, toinen osa jalan amputaatiosta. Kolmas osa taas käsittelee hoitojen jatkumista ja Saven valmistautumista vääjäämättömään.

Sairaus tuo mukanaan kaikenläpäisevää pelkoa ja ahdistusta, mutta niiden välissä pilkistää myös silloin tällöin toivoa ja arjen pieniä ilonhetkiä. Save kuvaa tarkasti sitä, miten vakava sairaus muuttaa läheissuhteita ja omaa identiteettiä sekä miten suuri merkitys on läheisten ihmisten ja asiantuntevien ammattilaisten antamalla tuella. Ehkä Saven opiskelualasta johtuen Paljain jaloin sisältää myös tarkkaa syöpähoitojen lääketieteellistä kuvausta suurine lääkemäärineen, sytostaatteineen ja leikkauksineen.

Kirjan luonteesta johtuen, en katso mielekkääksi arvostella sitä millään asteikolla, koska jokaisen päiväkirja ja omien kokemusten kirjaus on sinänsä täydellistä. En ole koskaan aiemmin kokenut samanlaista intiimiyden tunnetta, kuin lukiessani Saveen kirjaa. Paljain jaloin on kirjoitettu niin avoimesti ja rehellisesti, että tuntui, kuin olisin lukenut läheisen ihmisen minulle luettavaksi annettua päiväkirjaa ja muistutin itseäni jatkuvasti siitä, että Save on halunnut jakaa tarinansa meille kaikille. Olen kiitollinen siitä, että sain kulkea hänen matkassaan tämän hirvittävän surullisen ja epäreilun tien.

Suosittelen kirjaa erityisesti niille, joiden läheinen on sairastunut syöpään sekä ammattilaisille, jotka kohtavaat työssään vakavasti sairastuneita ihmisiä. Muille Saven tarina on tärkeä muistutus siitä, miten nopeasti kaikki voi muuttua ja mitkä asiat elämässä todella ovat merkityksellisiä.