Miksi luen harvoin uutuuskirjoja ja miksi keväällä 2019 ehkä pitäisi

Kuten varmasti arvosteluistani huomaakin, en pyri mitenkään erityisesti lukemaan uutuuskirjoja. Suurin syy tähän on oikeastaan se, että to read-listani on noin 100 kirjan luokkaa ja pyrin lyhentämään sitä aina vanhimmasta päästä. Täten uutukaiset tulevat lukuun vasta pitkän ajan kuluttua, usein muutaman vuoden. En näe tätä sinänsä ongelmana, koska ajattelen, että olisi vähän tylsää jos kaikki bloggaajat lukisivat ja arvostelisivat samoja kirjoja samaan aikaan ja toisekseen en edes lue vain bloginkirjoittamista varten, vaan rakkaudesta kirjoihin. Lisäksi syynä vanhempien kirjojen suosimiseen on niiden lyhyemmät lainausjonot, on helpompi napata mukaansa hyllyssä oleva kirja, kuin odottaa viikkoja tai jopa kuukausia jotakin uutuuskirjaa. Olen esimerkiksi Mia Kankimäen Yönaiset-kirjan lainausjonossa tällä hetkellä sijalla 880/ 2155, vaikka olen jonottanut jo yli kuukauden...

Kuitenkin, päätin tsekata ensimmäistä kertaa kustantamojen tämän vuoden kevään uutuuslistat ja bongasin sieltä mielenkiintoisia uutuuksia! Jos ei muuta, niin nämä pääsevät ainakin listalle ja siten luettavaksi muutaman vuoden kuluttua, hah. Sattumalta päädyin valitsemaan kolmelta suurimmalta kustantamolta yhden uutukaisen.

Jeffrey Eugenidesin Pulitzer-palkittu Middlesex (2002) on yksi kaikkien aikojen lempikirjoistani. Middlesex on sukusaaga, joka liikkuu monessa eri aikatasossa, päähenkilönään transsukupuolinen Cal. Olen lukenut myös kirjalijan ensimmäisen teoksen Virgin Suicides (1993) ja muistaakseni katsonut myös elokuvaversion. Nyt Otavalta ilmestyy suomeksi kirjailijan uutuus Oikukkaat Puutarhat (Fresh Complaint). Bonuksena kirjan kaunis kansi!

"Epäonnistunut runoilija ryhtyy kavaltamaan rahaa. Thaimaaseen matkustanut amerikkalainen päätyy henkiselle matkalle eeppisen vatsataudin seurauksena. Muusikonurasta haaveileva opettaja hankkii velkarahalla kalliin klavikordin, jota ei perhe-elämän velvoitteiltaan ikinä ehdi soittaa. Hauskat ja tarkkanäköiset kertomukset kuvaavat ihmisiä niin pienten kuin suurempienkin kriisien keskellä."

Kävin katsomassa Kutsu minua nimelläsi (Call Me By Your Name) leffassa ja se oli parhaimpia elokuvia, mitä olin hetkeen nähnyt. En tiennyt tuolloin, että elokuva on tehty André Acimanin romaanista, kunnes nyt bongasin sen Tammen uutuusluettelosta. Kirja kertoo intohimoisesta ensirakkaudesta ja riipivästä sydänsurusta uskomattoman kauniissa kesäisessä Italiassa. Elokuva jätti niin syvän jäljen, että vaikka tiedän jo kirjan juonen, odotan silti innolla sen lukemista. Sinälläänhän kirja ei ole uutuus, koska alkuperäisteos on kirjoitettu jo 2007, mutta nyt se ilmestyy  Tammen kustantamana suomeksi.

"17-vuotias Elio on tottunut siihen, että hänen perheensä tarjoaa joka kesä vuokrahuoneen jatko-opiskelijalle. Kesällä 1987 italialaiseen huvilaan saapuu amerikkalainen Oliver, ja Elion maailma järkkyy. Filosofianopiskelija Oliver on älykäs, rento ja hurmaava siinä missä vielä teini-ikäinen Elio on ujo ja sisäänpäin kääntynyt. André Aciman kuvaa mestarillisesti ensirakkauden syntyä, sitä miten Oliver alkaa hallita Elion jokaista liikettä ja ajatusta, miten Elio tekee kaikkensa uskaltaakseen lähestyä rakkautensa kohdetta - ja miten vaikeasti tulkittava jo aikuinen Oliver on. Elion ja Oliverin intohimo palaa hetken kirkkaana ja Italian aurinko on ikuinen, mutta täydellinen kesä on lyhyt."

En oikeastaan koskaan lue chick litiä tai puhdasta romanttista kirjallisuutta (siis sellaisia kirjoja, joiden juoni keskittyy yksinomaan romanssiin), koska pidän niitä ennalta-arvattavuudessaan tylsähköinä. Pysähdyin kuitenkin Gummeruksen katalogissa Niina Meron Englantilaisen romanssin kohdalle, koska kirjan kuvaus Bridget Jonesin mustiin pukeutuvana ystävättärenä sai mielenkiintoni heräämään. Lisäksi olen heikkona kirjoihin, jotka sijoittuvat englantilaisiin kartanoihin ja niiden salaisuuksiin...

 "Englantilaisia romantikkoja rakastava Nora saa siskoltaan kutsun häihin Oxfordiin. Höttöisiä häähaaveita karsastava Nora suostuu vastahakoisesti kutsuun, mutta perillä sulhasperheen kartanon goottilainen viehätys ja vehreät puutarhat sekä yliopistokaupungin vanhoilta kirjoilta tuoksuva tunnelma pyyhkäisevät hänet jaloiltaan. Idylli kuitenkin rakoilee, kun uteliaalle Noralle selviää, että aatelissuvun vanhempi poika on kadonnut jäljettömiin vuosia sitten. Kaiken lisäksi Noran viisasteleva sydän muljahtelee vastusteluista huolimatta englantilaisille herrasmiehille ja verhotuille salaisuuksille. Brittiläinen kohteliaisuus kätkeekin taakseen totuuksia, joiden seuraukset voivat olla kohtalokkaat. "

Koko Hubara - Ruskeat Tytöt

Like Kustannus 2017
★★★★★

"Minä en haluaisi tehdä mitään muuta kuin lukea kirjoja, jotka kertovat minusta. Haluaisin vain ja ainoastaan löytää jotakin, mihin tarrata kiinni ollakseni olemassa. Jotakin, mikä läikähtää kun siihen koskee."

Koko Hubaran Ruskeat Tytöt (2017) on roikkunut lukulistallani jo kohta puolisentoista vuotta. Sain aikaiseksi tartuttua teokseen Helmet-lukuhaastessa olevasta kohdasta Rodullistetun kirjailijan kirjoittama kirja. Jäin miettimään termin rodullistaminen tarkkaa määritelmää, johon Hubara tarjoaakin heti kirjan alussa vastauksen:

"Rodullistamisella tarkoitetaan sitä, että vaikka jo moneen kertaan on tieteellisesti todistettu, ettei biologisia rotuja ole olemassa ja kaikki ihmiset ovat ihonväristään huolimatta aivan samanlaisia, on silti monenlaisia sosiaalisia rakennelmia ja prosesseja, joissa meidännäköisemme ihmiset tulevat yhä edelleen kohdelluksi/ulossuljetuksi ja nähdyksi/häivytetyksi historiallisten, kolonialististen, imperialististen, kapitalististen rotumääritelmien mukaisesti tietyin, väkivaltaisin tavoin".

Kirja on kokoelma tunne-esseitä, jotka yhdistävät faktan ja kaunokirjallisen ilmaisun elettyyn elämään. Kirjan esseiden läpileikkaavina teemoina ovat muun muassa identiteetti, toiseus, sukupuoli ja myös kauneus, joita Hubara tarkastelee pitkälti omien elämänkokemuksiensa kautta. Hubara kirjoittaa paljon samastumisesta ja erityisesti siitä, minkälaista on kasvaa aikuiseksi niin, ettei yhteiskunnassa tai kulttuurissa ole tarjolla samastuttavia kohteita, toisia Ruskeita Tyttöjä sekä siitä, mitä on tulla kohdelluksi jatkuvasti erilaisena ja toisena, ei ikinä normina. Välillä avoimen vihamielisesti, välillä eksotisoinnin ja seksualisoinnin kautta. Ruskeiksi Tytöiksi Hubara määrittelee kaikki ei-valkoiset, jotka nähdään etnisinä, eksoottisina ja erilaisina muuhun väestöön verrattuna. 

Ruskeat Tytöt ei ollut helppo kirja, eikä sen kuulukaan olla. Kirjaa ei ole kirjoitettu minulle ja oman etuoikeutetun asemani tarkastelu kirjaa lukiessa tuntuikin kivuliaalta mutta se on välttämätöntä. Se on välttämätöntä siksi, jotta pystymme tunnistamaan esimerkiksi ympärillämme olevat ja teoilla ja sanoilla ylläpidetyt rodullistamisen mekanismit tai sukupuolen ja seksuaalisen epätasa-arvon. Ne ja me, joilla on etuoikeutettu asema ja tämän vuoksi saatua valtaa, on myös vastuu avata silmänsä ja tunnustaa tämä. Kuten Hubara kirjoittaa, on kuitenkin muistettava ja tunnustettava, että ne ihmiset, jotka ovat erilaisuutensa vuoksi epätasa-arvoisessa asemassa, on jo ääni, eikä heidän päälleen ja ylitseen tule puhua. Hubara kirjoittaa tarkasti myös omista etuoikeuksistaan, esimerkiksi siitä, että on Suomen kansalainen ja puhuu sujuvaa suomea ja korostaa sitä, että kertoo oman tarinansa Ruskeana Tyttönä eikä universaalia totuutta kaikista rodullistetuista naisista.

Vaikka kirja ei ollut helppoa luettavaa, se oli tärkeä, koskettava, ainutlaatuinen ja aivan älyttömän taitavasti kirjoitettu. Luin kirjaa vähän kerrallaan siksi, että tarvitsin joka kappaleen jälkeen aikaa miettiä ja sisäistää. Hubara yhdistää taidokkaasti Ruskeana Tyttönä elettyä elämää muun muassa feministiseen teoriaan. Hän tuo ansiokkaasti ilmi myös sen, miten sanat ja termit pitävät yllä ja tuottavat alistavia rakenteita ja miten sanoja ja kieltä tulee ottaa haltuun.

Ruskeat tytöt on kirja, mitä toivon jokaisen ikään, sukupuoleen ja etniseen taustaan katsomatta lukevan. Erityisesti toivon, että sen saa käsiinsä mahdollisimman moni Ruskea Tyttö, joille Hubara kirjoittaa. Olen vahvasti sitä mieltä, että Ruskeat Tytöt on niin merkittävä teos ja ilmeisesti Suomessa vielä ainoita lajissaan, että pidän sitä myös hyvin yleissivistävänä teoksena. 

Täten katson kirjan sopivan Helmet-lukuhaasteessa kohdan 10. Rodullistetun kirjailijan kirjoittama kirjan lisäksi kohtaan 8. Kirja, jonka lukeminen kuuluu mielestäsi yleissivistykseen.

Alan Bradley - Kuolleet linnut eivät laula

The Dead in Their Vaulted Arches 

Bazar 2017 (alkuteos 2014) 

★★★★☆

Alan Bradleyn Flavia de Luce-kirjasarjassa on ilmestynyt jo kymmenen kirjaa, joista on suomennettu kahdeksan. Nyt lukemani Kuolleet linnut eivät laula on niistä kuudes. Blogistani löytyy myös edellisen osan Loppusoinnun kaiku kalmistossa arvostelu, voit lukea sen täältä.

Kirjoitin viime arvostelussa miten pidin siitä, että Flavian suvun tarina alkoi kytkeytymään enemmän kirjan juoneen ja Kuolleet linnut eivät laula jatkaa edelleen de Lucen perheen salaisuuksien paljastamista. Viime kirja jäi mahtavaan koukkuun, joka siis oli se, että perheen kymmenen vuotta sitten Himalajalla kadonnut äiti oli löytynyt. Kuudes kirja alkaa tilanteesta, jossa Flavia perheineen on odottamassa juna-asemalla äitinsä paluuta takaisin Bishop's Laceyn kylään. Asemalla Flavia kohtaa kaksi henkilöä, jotka molemmat jättävät hänelle kryptisen, kummallisella tavalla lintuihin liittyvän viestin. Ensimmäinen Flavian tapaama henkilö on Iso-Britannian silloinen presidentti Winston Churchill ja toinen tuntemattomaksi jäänyt mies, joka viestin jättämisen jälkeen tyrkätään julmasti ohiajavan junan alle.

Aiemmat Flavian selvittämät murhamysteerit ovat liittyneet kylän henkilöihin mutta olleet enemmän tai vähemmän irrallisia tapahtumia hänen omasta elämästään. Kuten sanottua, Kuolleet linnut eivät laula paljastaa perheen salaisuuksia roppakaupalla ja samalla Flavia ottaa ison askeleen pois lapsuudesta (vaikkei nyt aiempienkaan murhien selvittäminen varsinaista normaalia lapsuutta ole ollut). Pidin kovasti tästä sarjan kehityssuunnasta ja henkilöhahmojen syventämisestä. Esimerkiksi Flavian persoonaan tulee aiemman näsäviisauden oheen enemmän ulottuvuuksia hänen pohtiessaan ristiriitaisia tunteitaan suhteessa kadonneeseen äitiinsä ja etäiseen isään. Paljastukset Flavian perheestä saavat myös ymmärtämään perheenjäsenten aiempaa käyttäytymistä ja toimintaa paremmin. Myös kirjan sävy on aiempia vakavampi. Ihastuin myös siihen, miten Bradley kytkee kirjan tapahtumat toiseen maailmaansotaan ja tuo näyttämölle ensimmäistä kertaa myös todellisen historiallisen henkilön, Churchillin. Bradley on tehnyt myös muun taustatyön ajan kapineista hienosti ja kuvaa mielenkiintoisesti esimerkiksi vanhojen filminauhojen kehittämistä ja sodanaikaisella lentokoneella ajelua.

Bradleyn kirjat ovat jostain syytä aina niin koukuttavia, että yllätyn joka kerta, kun murhaaja selviää ja kirja "yllättäen" loppuukin. Tästä kirjasta on todella vaikeaa kirjoittaa arvostelua niin, ettei paljastaisi sen yllätyksiä. En siis voi muuta kuin suositella koko sarjaa ja kehottaa myös yrittämään pääsemään yli mahdollisesta alkuhämmennyksestä ja pienestä ärsytyksestä nenäkästä Flaviaa kohtaan. Saatat nimittäin menettää sydämesi tälle myrkynkeittäjälle, niinkuin minullekin on käynyt.

Tällä kirjalla kuittaan Helmet-lukuhaasteesta, kohdan 45. Kirjan nimessä on kieltosana (tämä sopisi myös kohtaan 12. Kirja liittyy Isoon-Britanniaan mutta kirjavuoden ollessa vielä alussa, jätän tämän auki).

Leffa-arvostelu: Colette (2019)

★★★★☆

Rakkauteni tarinoihin tarkoittaa myös rakkautta elokuviin, joskaan en suhtaudu niihin yhtä intohimoisesti kuin kirjoihin. Olen ottanut vähän aika sitten tavoitteekseni katsoa elokuvia, joissa on vahva naispääosa ja / tai jotka kertovat merkittävistä historiallisista naisista. Kävin katsomassa viime syksynä Astrid Lindgrenistä kertovan Nuori Astrid (Unga Astrid) ja tämän jälkeen elokuvan Mitä meistä puhutaan (Hva vil folk si), joka kertoi kunniaväkivallasta, perustuen elokuvan ohjaajan omiin kokemuksiin. Vahva suositus kummallekin! 

Mikä olisikaan parempi elokuvavinkki kirjablogiin, kuin sellainen, joka kertoo kirjailijasta! Tämän vuoden alussa ilmestynyt Colette kertoo Sidonie-Gabrielle Coletten tarinan. Colette oli 1800-1900-luvun vaihteessa elänyt ranskalainen kirjailija, joka alkoi kirjoittaa nuorena naisena ensin lapsuusmuistojaan aviomiehensä (näyttelijä Dominic West) kannustamana niin, että mies otti hänen tekemänsä kirjat omiin nimiinsä. Maalaistyttö Claudinesta kertovat kirjat yltivät huimaan suosioon ja pariskunnasta tuli Pariisin kuumin puheenaihe. Pitkään Colette kirjoitti ja mies keräsi kehut, kunnes Coletten saadessa lisää elämänkokemusta ja rohkeutta, hän vaati saada kirjansa omiin nimiinsä. 

Colette uhmasi aikanaan moniakin tabuja sekä kirjailijana että elämässään muutoin, hänen kirjansa olivat aikakauteen nähden hyvin rohkeita ja hän oli avoimesti bi-seksuaali. Colettella oli myös useita avioliiton ulkopuolisia rakastajia. Elokuvassa seurataan Coletten elämäntarinaa avioitumisesta aina avioeroon asti.

Keira Knightley on Coletten roolissa täydellinen. Knightley näyttelee upeasti kirjailijan vapautumisen osittain miehensä vallan alla olevasta nuoresta tytöstä itsenäiseksi ja itsevarmaksi aikuiseksi naiseksi. Myös Coletten miestä näyttelevä Dominic West tekee kelpo suorituksen Colettea kannustavana mutta myös tukahduttavana aviomiehenä. Elokuva on myös hieno aikakautensa kuvaus, esimerkiksi Pariisin seurapiirien juhlat musiikkeineen oli kuvattu mukaansatempaavasti. Myös puvustus ja lavastus oli toteutettu viimeistä piirtoa myöten.

Miinuksena itsestäänselvin seikka, joka on se, että toki olisin mieluiten nähnyt tämän elokuvan ranskalaisilla näyttelijöillä varustettuna puhuttuna ranskan kielellä, koska päähenkilökin oli ranskalainen. Tuntui hassulta joissakin kohtauksissa seurata Knightleyn kirjoittavan ranskaksi mutta puhuvan päälle englanniksi. Noh, tämä on Hollywoodin ylivaltaa, jolle ei taida oikein mahtaa mitään, jos ei halua boikotoida isoa osaa levikkiin tulevista elokuvista...

Laini Taylor - Aika taistelun ja tähtivalon

Days of Blood and Starlight

Tammi 2013 (alkuteos 2012)

★★☆☆☆

Huom! Sisältää paljastuksia sarjan edellisestä osasta.

Aika taistelun ja tähtivalon on toinen osa Laini Taylorin kirjasarjassa Karou. Ensimmäisen osan Karou, savun tyttären (2011) arvostelun, voit lukea täältä.

Edellinen osa päättyi Karoun ja Akivan kohtalonomaisen romanssin saamaan ikävään käänteeseen, kun Karou sai tietää Akivan olleen serafitovereidensa kanssa osallisena murhaamassa Karoun kimeeriperhettä, johon kuuluivat muun muassa hänen ottoisänsä Brimstone. Tämän johdosta Karou ja Akiva ovat siis lähes koko kirjan erillään, Karou on perinyt Brimstonen manttelin ja päätynyt kimeerisotilaiden luojaksi ihmisten maailmaan, Akiva taas on palannut takaisin serafeiden pariin Eretziin, joskin muuttuneena miehenä.

Nurisin ensimmäisen osan arvostelussa päähenkilöiden tylsästä romanssista ja toinen osa oli tässä mielessä, jos mahdollista, vielä puuduttavampi. Suurin osa Akivaa käsittelevistä osuuksista oli hänen masentunutta ikävöintiään Karouta kohtaan ja Karou taas painiskeli enkelirakastajaansa kohdistuvien ristiriitaisten ja repivien tunteiden kanssa. Blaah.

Tämän lisäksi ymmärsin kirjan puolivälin paikkeilla sen, mikä minua sarjassa ehkä eniten häiritsi. Kirjasarjan pääteemana on kimeereiden ja serafien välinen sota ja sinällään on siis ymmärrettävää, että siihen liittyy myös tappamista ja väkivaltaa. Kuitenkin kirjoissa kuvattu väkivalta on paikoitellen älyttömän raakaa, kohdistuu "siviileihin" ja pitää sisällään myös kidutuksen kuvauksia. Väkivallalla mässäily ei saanut ainakaan minua puolelleen ja se oli mielestäni liiallista siihen nähden, että kirjasarja luokitellaan nuorten aikuisten fantasiakirjallisuudeksi. Jotenkin raakuus ei myöskään ihan kulkenut käsi kädessä päähenkilöiden toisiinsa kohdistamien romanttisten haikailujen kanssa.

Kolmantena heikkoutena oli juonen ennalta-arvattavuus, erityisesti se, miten sekä Karou että Akiva päätyvät omien joukkojensa johtotähdiksi rotujen välisen sodan päättämisessä ja vieläpä sattumalta samaan aikaan toisistaan tietämättä. Lisäksi olisin toivonut, kuten aiemmassakin osassa, lisää maailmojen kuvausta, esimerkiksi Akivan kyvystä valjastaa magiaa omaan käyttöönsä muista serafeista poiketen tai kimeerien henkiinherättämistaidon taustaa. Lisäksi kirjassa väläyteltiin taas kuten ensimmäisessäkin, toisen enkelirodun olemassaolosta mutta siihen se sitten jäikin. Paras ja oikeastaan ainoa mielenkiintoinen juonenkäänne tapahtui ihan kirjan lopussa, jonka vuoksi olin lopulta ihan tyytyväinen että kahlasin melkein 700 sivuisen kirjan läpi. Jos jotain muuta positiivista pitää vielä keksiä, niin kirjan kieli on suht sujuvaa ja siten nopeasti luettavaa.

Viime arvostelussani jäin pohtimaan lukaisisinko sarjan viimeisen osan englanniksi, koska suomennosta ei ole vielä tehty. Nyt päädyin kuitenkin siihen että en, koska kirjastot ovat pullollaan lukematonta fantasiaa ja varmasti parempaa kuin tämä.  Aloitin esimerkiksi viime vuoden puolella Noituri-sarjaa, joten ehkäpä sitä seuraavaksi! 

Hyvää tässä kirjassa oli muuten myös se, että saan tällä kuitattua ensimmäisen kohdan vuoden 2019 Helmet-lukuhaasteesta, kohta 14. Kirjailijan sukunimi alkaa samalla kirjaimella kuin oma sukunimesi.