Kahvikissan kirjahylly muuttaa!

Blogi päivittyy jatkossa Lilyn puolella, uusi koti löytyy täältä.


Terveisin,

Katri

Agatha Christie - Roger Ackroydin murha

The Murder of Roger Ackroyd

WSOY 2018 (alkuperäisteos 1926)

★★★★★

Kumma kyllä, en ole juurikaan lukenut muita Agatha Christien tuotoksia, kuin aikoja sitten kirjan Eikä yksikään pelastunut (1939), joka kulki vielä tuolloin eri nimellä. Nappasin mukaani viime vuoden puolella Christien ensimmäisen kirjan, Stylesin tapauksen (1921), jonka päähenkilönä esiintyy myös ensimmäistä kertaa legendaarinen belgialainen salapoliisi, Hercule Poirot. Kirja oli niin äärettömän taitavasti kirjoitettu, että päätin ottaa tavoitteeksi (lukuisan muun lukutavoitteen rinnalla) lukea kaikki Poirotit, joita onnekseni on kymmenittäin. Valitsin Stylesin tapauksen myös yhdeksi vuoden 2018 parhaista kirjoista.

Seuraavaksi ahmaisin Golfkentän murhan (1923) ja nyt tuli vuoroon Roger Ackroydin murha (1926), joka on Christien kuudes romaani. Poirotista ilmestyi tässä välissä myös novellikokoelma Poirotin varhaiset jutut (1924), mutta päätin aloittaa urakkani romaaneista. Roger Ackroydin murhan uusi painos sisältää mielenkiintoisen esipuheen, jonka mukaan kirja oli Christien uran läpimurtoteos ja Britannian rikoskirjalijoiden yhdistys on myös äänestänyt sen parhaaksi dekkariksi kautta aikojen. 

Agatha Christie on mestari huiputtamaan lukijaansa antamalla suurimman osan johtolangoista lukijan käyttöön mutta kutomalla sellaisen salaisuuksien verkon, etten ole ainakaan itse päässyt lähellekään oikeaa ratkaisua. Kertojana kirjoissa toimii myös aina joku muu kuin Poirot itse ja tyypillisesti vanhan herran aivoitukset selviävät kokonaan vasta loppuratkaisuissa. Ensimmäisissä kahdessa romaanissa kertojana ja Poirotin aisaparina toimi kapteeni Hastings, joka kolmanteen romaanin mennessä on etsivän suruksi muuttanut Etelä-Amerikkaan. 

Kertojana Roger Ackroydin murhassa toimiikin pienen englantilaisen kylän lääkäri, jonka naapuriin Poirot muuttaa viettämään eläkepäiviään. Noh, eivätpä ne eläkepäivät kovin rauhallisina ala, koska pian tämän jälkeen kylän varakas vaikuttajahahmo herra Ackroyd löytyy tikarilla murhattuna työhuoneensa nojatuolista. Asiaa alkaa luonnollisesti tutkia Poirot "pienien harmaiden aivosolujensa" avittamana ja epäiltyjen joukko alkaa rajautua henkilöihin, jotka olivat tuolloin kartanossa tai sen läheisyydessä. 

Olin niin ällikällä lyöty siitä, miten lähes vuosisata sitten kirjoitettu Stylesin tapaus oli paras dekkari, mitä olin genrestä koskaan lukenut. Seuraava kirja ansaitsi nelisen tähteä, koska vaikka se oli todella hyvä, ei kuitenkaan yhtä koukuttava. Roger Ackroydin murha kohoaa Christien ensimmäisen kirjan tasolle loistavan juonenkuljetuksensa ansiosta, joka huipentuu mahtavaan loppuratkaisuun. Kirjan loppu on niin täydellisen yllättävä, että tosiaan, vaikken ole päässyt arvailluillani aiemminkaan lähelle murhien selvittämistä, tämä astui vielä uudelle tasolle. Taidankin nyt heittää kaikki uuden polven veriset ja ahdistavat dekkarit romukoppaan (voit lukea tämänkaltaisen kirjan arvostelun tästä) ja viettää aikaani  enemmän Agatha Christien ja Alan Bradleyn tyylisten salapoliisiromaanien parissa.

Vaikka salapoliisiromaaneissa luonnollisesti aina etsitään rikoksentekijää, tässä kirjassa etsitään myös erityisesti yhtä henkilöhahmoa, joka on murhan jälkeen kadonnut kuin tuhka tuuleen. Tämän vuoksi katson sen sopivan Helmet-lukuhaasteeni kohtaan 2. Kirjassa etsitään kadonnutta ihmistä tai esinettä.

Leffa-arvostelu: The Favourite (2018)

★★★☆☆

Ja taas on aika elokuva-arvion! Kävin juuri katsomassa elokuvan The Favourite (2018), joka voi olla osalle tuttu tämän vuoden Oscar-kähinöistä. Se oli nimittäin ehdokkaana parhaaksi elokuvaksi ja pääosaa esittävä Olivia Colman voitti roolisuorituksestaan parhaan naispääosan Oscarin. Itse päätin mennä katsomaan elokuvan heti nähtyäni trailerin, koska kuten kirjoitin aiemmin, haluan käydä katsomassa elokuvia, joissa on mielenkiintoisia naisrooleja. Ja tietenkin samoin kuten rakastan historiallisia kirjoja, pidän kovasti myös historiallisiin tositapahtumiin pohjautuvista leffoista.

The Favourite kertoo vuosina 1702-05 Iso-Britanniaa hallinneesta kuningatar Annasta (Olivia Colman) ja hänen suosiostaan kilpailevasta kahdesta ystättärestä, Marlborough'n herttuattaresta Sarah Churchillista (Rachel Weisz) ja tämän serkusta Abigail Hillistä (Emma Stone). Leffan jälkeen oli pakko selvittää, pitääkö sen juoni paikkansa ja kyllä ainakin osittain, sillä Sarah Churchill todella toimi kuningattaren parhaana ystävänä ja myös poliittisena neuvonantajanaan. 

Elokuva esittää kuningatar Annan epävakaana ja toisten mielipiteille alttiina hallitsijana ja hän ottaa vuorotellen neuvoja vastaan kummaltakin ystävättäreltään, koskivat ne sitten sotapolitiikkaa tai vähemmän merkityksellisiä asioita. Oikeastaan Annaa ei tunnu paljon valtion asiat kiinnostavan vaan hän mieluummin leikkisi lemmikaniensa kanssa tai lepäilisi huoneessaan muiden hoitaessa poliittisen juonittelun. Annaa riivaa myös heikko terveys ja surullinen historia, hän kertoo elokuvassa menettäneensä lähes kaksikymmentä lasta, joko keskenmenoina tai heti syntymän jälkeen. Tarkistin tämänkin asian elokuvan jälkeen ja se piti myös paikkansa.

Aivan ilmiselvästi parasta elokuvassa oli naispäähenkilöiden esittäminen muulla tavalla kuin mihin olemme useimmiten tottuneet (useimmiten siksi, että naisten roolihahmot alkavat onneksi pikkuhiljaa monipuolistua). Sarah Churchill ja Abigail Hill oli kirjoitettu älykkäiksi ja häikäilemättömiksi, seksuaalisesti aktiivisiksi ja itsevarmoiksi eli siis sellaisiksi, joiden näyttelijöinä olemme useimmiten tottuneet näkemään miehen. Erityisen ilahduttavaa tämä oli siksi, että elokuva sijoittuu 1700-luvun alkuun ja kompleksiset päähenkilöt loivat ajalle tyyypillisen konservatiivisuuden kanssa mielenkiintoisen ristiriidan.

On sitten Oscareista mitä mieltä tahansa, esimerkiksi itse en mitenkään arvota katsomiani elokuvia palkintojen perusteella, Colman näyttelee fantastisesti hyvin epävakaata kuningatarta ja vaikken muita Oscar-kilpaehdokkaita ole nähnykään, hän on varmasti pystinsä ansainnut. Ihastuin Colmanin näyttelemiseen jo rikossarjassa Broadchurch (2013-2017), joka on muuten parhaita brittiläisiä sarjoja, joita olen nähnyt. Eli vahva suositus myös sille! Myös muiden päähenkilöiden, Emma Stonen ja Rachel Weiszin roolisuoritukset olivat erittäin hyviä ja uskottavia. Elokuvan ohjaus oli myös upeaa ja vaikken ohjaamisesta kovin paljoa ymmärräkään, olivat esimerkiksi pitkät, henkilöitä linnan käytävillä seuraavat kohtaukset hienosti toteutettu.

Elokuva yllätti siinä mielessä negatiivisesti, että naisten välisten suhteiden kuvaukset olivat trailerissa tuotu esiin elokuvan humoristisempaa puolta esiintuoden, kun taas itse elokuvan tunnelma oli paikoitellen aika ahdistava. Kireää tunnelmaa luotiin muun muassa piinaavalla viulumusiikilla ja jatkuvalla väkivallan uhalla. Herkkänä katsojana jatkuva uhkailu ja välillä jopa raakuus ei ollut minun heiniäni, joten arvostelu tipahti kolmeen tähteen.

Alan Bradley - Nokisen tomumajan arvoitus

As Chimney Sweepers Come to Dust

Bazar 2017 (alkuteos 2015)

★★★☆☆

Huom! Sisältää paljastuksia sarjan edellisistä osista.

"Kuten jo sanoin, olin omillani ja todisteiden haaliminen oli ja olisi jatkossakin kuin lattialle levinneiden pippureiden keräämistä."

Nokisen tomumajan arvoitus on seitsemäs osa Flavia de Lucen seikkailuja, edellisten kahden osan arvostelut voit lukea täältä ja täältä. Ehkä on jo tylsää lukea saman kirjasarjan arvosteluja, mutta muistakaan kuin lukemistani kirjoista en voi kirjoittaa, joten tässä sitä mennään taas!

Edellisen kirjan lopussa Flavia sai kuulla, että hänen isänsä ja tätinsä ovat päättäneet lähettää hänet Kanadaan Miss Bodycoten tyttökouluun. Se, että samaa koulua on käynyt myös Flavian edesmennyt äiti Harriet, ei saa häntä innostumaan maisemanvaihdoksesta vaan hän kokee tulleensa karkotetuksi ja väärinkohdelluksi. Flavian ei tarvi kovin kauaa pyöritellä peukaloitaan Bodycotessa, koska heti hänen ensimmäisenä iltana hänen makuuhuoneensa takasta tipahtaa muumioitunut ruumis, jonka arvoitusta salapoliisimme lähtee tietenkin selvittämään. Matkan varrella Flavia osallistuu ensimmäistä kertaa elämässään oppitunneille ja saa kuulla lisää Peltokanalinnuista eli jonkinlaisesta maailmansotien aikaisesta salaseurasta, johon osa Flavian sukulaisista ja nyt myös hänet itse, on liitetty.

Luulin olevani kirjasarjan suhteen jo lähes kyvytön arvostelemaan sitä objektiivisesti, koska kuten kirjoitin aiemmin, luovuin kriittisestä suhtautumisestani erikoiseen sankarittareen ja hänen seikkailuihinsa jo alkumetreillä ja tämän jälkeen olenkin vain nauttinut niistä. En kuitenkaan rakastanut Nokisen tomumajan arvoitusta samalla tavalla kuin aiempia ja arvostelenkin sen vain kolmen tähden arvoiseksi suoritukseksi. Eniten minua häiritsi, että tosiaan, Flavia törmää heti ensimmäisenä iltanaan ruumiseen, jonka mysteerin selvittäminen toimii kirjan pääjuonena. Toki aiemmissakin sarjan osissa juoni on pyörinyt tarinan alussa tapahtuneen murhan tai ruumin löytämisen ympärillä, mutta nyt se oli erityisen silmiinpistävää, koska tämä tapahtui Flavialle ennestään vieraassa ympäristössä. Muissa kirjoissa olen aina ajatellut, että hänen elämässään on ns. tavallisempia vaiheita murhamysteerien selvittämisen ympärillä ja kirjat ovat ikäänkuin Flavian muistiinpanoja niiden ratkaisusta.

Kirjassa tuodaan esiin sivujuonena myös koulusta kadonneiden tyttöjen arvoitus, jossa olisi mielestäni ollut aineksia pääjuoneksi. Toivoisin, että Bradley ottaisi repertuaariinsa myös muita mysteerejä, kuin tämän tavalliseksi muotoutuneen tarinan, jossa jokainen kirja alkaa murhasta, joka lisää Flavian elämän epäuskottavuutta.

Toivoin, että Nokisen tomumajan arvoitus olisi kertonut lisää Peltokanalinnuista, koska tämä mielenkiintoinen juonikuvio alkoi kehkeytymään edellisessä osassa ja ymmärsin yhdeksi syyksi Flavian lähettämiselle toiselle mantereelle olevan juuri se, että hän kulkisi äitinsä jalanjäljissä. Bradley tekee kuitenkin erikoisen ratkaisun kertomalla lukijalle Flavian äänellä, että "hänelle kerrotut asiat ovat niin salaisia, ettei voi kertoa niistä enempää". Mitä ihmettä? Tämä lukijan pimentoon jättäminen ei saanut ainakaan minua puolelleen.

Myös seuraavat kaksi osaa on jo suomennettu ja toivon kovasti taas tuttua imua sarjaan! Nokisen tomumajan arvoitus muuten sopii Helmet-lukuhaasteessani kohtaan 36. Kirjassa ollaan yksin.

Lian Hearn - Satakielilattia

Across the Nightingale Floor

Otava 2003 (alkuteos 2002)

★★☆☆☆

Kirjailija Gillian Rubinsteinin Lian Hearn-salanimellä kirjoittama Satakielilattia on ensimmäinen osa trilogiassa Otorin klaanin tarina. Kirja on ollut jo pidemmän aikaa lukulistallani ja sattumalta löysin sen kirjaston poistohyllystä. Rubinstein kertoo alkupuheessa kirjasarjan sijoittuvan kuvitteelliseen, feodaaliaikaa elävään valtakuntaan, joka on saanut inspiraationsa japanilaisista tavoista ja perinteistä. Sarjan tapahtumapaikkana on siis kuvitteellinen Kolmas valtakunta ja kirjan alusta löytyy kyseisen maailman kartta. 

Nuoren Takeon palatessa seikkailultaan metsästä hän huomaa, että Kolmatta valtakuntaa hallitseva pahamaineinen Tohanin klaani on polttanut hänen kotikylänsä maan tasalle ja koko hänen perheensä on kuollut. Takeon pelastaa ylimys Shigeru Otori, joka ottaa hänet ottolapsekseen. Shigerun suojissa Takeo saa kuulla lisää Kolmen valtakunnan historiasta sekä Tohanin klaanin julmuuksista erityisesti kätkettyjä kohtaan, joihin myös Takeon perhe kuului. Shigerulla on omat kaunansa klaania kohtaan ja Takeon vannottua uskollisuutta ottoisälleen he alkavat suunnitella klaanin julman johtajan surmaa. Apuna mahdottomalta tuntuvassa tehtävässä ovat Takeon vastaheränneet ylivoimaiset fyysiset ja maagiset kyvyt.

Olin aluksi innoissani, koska en ollut aiemmin lukenut Japanista inspiroitunutta fantasiaa ja tarina lähtikin mukavasti liikkeelle. Kuten mainittua, kirjailija ammentaa todellisesta keskiaikaisesta japanilaisesta kulttuurista ja historiasta teeseremonioineen, temppeleineen ja samuraineen. Luin myös, että kirjassa esiintyvä uskonnollisen ryhmittymän, kätkettyjen kohtalo viittaa myös todellisiin tapahtumiin eli kristittyjen vainoon keskiajan Japanissa. Myös itse satakielilattioiden olemassaolo oli minulle uutta, suosittelen tsekkaamaan vaikkapa Youtubesta miltä sellainen kuulostaa! 

Kulttuurihistoriasta inspiroituneet kuvaukset ovatkin kirjan parasta antia, koska muuten juoni jää yllättävän köykäiseksi. Erityisen ohuiksi jäävät päähenkilöt Takeo ja Kaede ja heidän rakkaustarinansa (jos toisaalta olet ikävystyttävien, fantasiamaailmassa tapahtuvien romanssien ystävä, löydät lisää luettavaa esimerkiksi tästä). Hämmentävää kyllä, myös itse satakielilattian ylitys kirjan pääjuonena tuntui unohtuvan lähes täysin jonnekin muun ninjatoiminnan ja romanttisten haihattelujen joukkoon.

Kirjan toinen pääjuoni satakielilattian takana piileskelevän hirmuhallitsijan tappamisen ohella on siis sankarimme Takeon ja poliittisena pelinappulana toiseen klaaniin lapsena annetun Kaeden rakkaustarina. Minulla ei sinänsä ole mitään romanttisia juonenkäänteitä vastaan jos ne on kirjoitettu jokseenkin uskottavasti mutta Satakielilattian teiniromanssi oli valitettavasti kaikkea muuta. Tätä kuvaa hyvin nuoren parin ensimmäinen kohtaaminen, jolloin Kaeden ja Takeon rakkaus leimahtaa ensin Kaeden puolelta hänen nähdessään Takeo vilaukselta ja hetkea myöhemmin Takeo ihastuu päätä pahkaa Kaedeen myöskin puhumatta hänelle halaistua sanaa. Itseasiassa rakastavaiset taitavat puhua kirjassa toisilleen alle kymmenen lausetta, joista suurin osa on luokkaa "tapan itseni, jos en saa olla kanssasi". Satakielilattia oli siis vähän kuin huono fantasiaversio Romeosta ja Juliasta.

Sekä Takeo että Kaede jäivät muutenkin pinnalliksiksi hahmoiksi. Takeo on kirjan alussa jonkinlainen ottoisänsä pelastama tabula rasa, jonka päälle liimataan vähän ninjamaisia vivahteita ja kostonhimoa kamalanilkeää Tohanin klaanin johtajaa kohtaan.  Kaedesta en saanut taas minkäänlaista otetta, häneen liittyvät kuvaukset käsittelivät joko katkeruutta siitä, että hänet oli erotettu perheestään pienenä tai hänen palaavaa rakkautta Takeota kohtaan. Kirjassa ei selitetty myöskään millään tavalla sitä, miksi ihmeessä Takeon maagiset kyvyt heräsivät eloon vasta sitten, kun hän karkasi Shigerun avulla kotikylästään ja sai kuulla lisää taustastaan. Luulisi, että esimerkiksi kyvyn muuttua näkymättömäksi olisi huomannut aiemminkin...

Totean siis, että Otorin klaanin tarina ei todellakaan mene jatkoon ja älkääkä vain uskoko kirjan takakannessa olevaa tekstiä "kaikki ainekset suureksi fantasiailmiöksi". Sainpahan kuitenkin taas täytettyä yhden kohdan Helmet-lukuhaasteesta, kohta 25. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin.