Otava 2016
✩✩ / ✩✩✩✩✩
Olen lukenut myös Miika Nousiaisen kaikki edelliset romaanit, Vadelmavenepakolaisen (2007), Maaninkavaaran (2009) ja Metsäjätin (2011). Suosikkini näistä on ollut ehdottomasti Vadelmavenepakolainen, joka oli viihdyttävä tarina ruotsalaisen sielun omaavasta mutta Suomeen syntyneen Mikon tavoitteesta muuttua lopullisesti ruotsalaiseksi keinoja kaihtamatta. Nousiaisen tyyli on kirjoittaa näennäisen tavallisista ihmisistä tragikoomisesti, viljellen mustaa huumoria ja oivalluksia elämästä. Kuten edellisetkin kirjat, myös Juurihoito sai minut paikoin nauramaan ja paikoin liikuttumaan tarkkanäköisellä kuvauksellaan ihmisen lopullisesta tavoitteesta, joka kaikissa Nousiaisen teoksissa on ollut onnen tavoittelu.
Juurihoito alkaa siitä, kun lapsuudessa isänsä hylkäämä Pekka löytää aikuisena sattumalta velipuolensa Eskon, joka toimii hänen hammaslääkärinään. Veljekset alkavat tutustua toisiinsa ja päätyvät selvittämään kadonneen isänsä arvoitusta. Ahmaisin kirjan alun, koska Eskon ja Pekan ensikohtaamiset olivat älyttömän hauskoja heidän erilaisuudestaan johtuen. Lopussa kirja menetti tehoaan, kun veljekset lähtivät kiertämään maailmaa ja tuntuivat löytävän vähän joka kolkasta uuden sisarpuolen. Koen, että kaksi päähenkilöä olisi riittänyt kantamaan tarinan lapsena hylätyistä veljeksistä etsimässä kauan kadonnutta isäänsä, nyt muiden sisarusten tarinat eivät kantaneet.
En myöskään pitänyt tarinaan turhaan ympätystä sivujuonteesta, jossa veljekset kohtasivat eri maissa erilaisia sorron muotoja (Australian aboriginaalit, Thaimaan prostituution uhrit) ja sitten kommentoivat näitä ei-niin-omaperäisin lausahduksin ja elämänviisauksin, kuten "ei kyse ole tilan puutteesta vaan erilaisuuden hyväksymisestä. Täytyy aloittaa itsestä.". Lopulta nämä maailmaa syleilevät kommentit alkoivat lähinnä ärsyttää. Eli lyhykäisyydessään Juurihoidosta: alku vakuutti, viimeiset sata sivua luin pakolla ja tipautti tähdet kahteen.
Kun aloin lukea Juurihoitoa, innostuin myös katsomaan Vadelmavenepakolaisen elokuvaversion, koska listafriikkinä pyrin aina ennen pitkää myös katsomaan kaikista lukemistani kirjoista tehdyt elokuvat. Vadelmavenepakolainen elokuvana hämmensi minut alun jälkeen täysin, koska juoni oli lähes täysin alkuasetelmaa lukuunottamatta eri kuin kirjassa! En näe tähän mitään "hyvää" syytä, koska alkuperäinen kirja piti sisällään loistavat farssin ainekset. Erityisesti harmitti elokuvan muuttaminen romanttiseksi komediaksi päälleliimattuine loppuineen, blaah. Kirjahan loppui Mikon rakentamien kulissien ja samalla mielenterveyden täydelliseen romahtamiseen, poliisien väliintuloon ja jätti auki sen, mitä Mikolle lopulta elämässä kävi.
1 kommentti:
Pidin Nousiaisen Juurihoidosta .Juonen rönsyily ei haitannut.Huumori on kirjailijan vahvuus ja henkilökuvauksen rikkaus ihastuttaa.
Lähetä kommentti